28. toukokuuta 2017

Ensimmäinen vuosi tiiviissä paketissa

Koska ensimmäistä opiskeluvuotta on tässä pari viikkoa taputeltu pakettiin, minusta tuntuu siltä, että minun pitäisi pystyä jotenkin summaamaan olotilani ensimmäisen vuoden jäljiltä. Päällimmäinen lausahdus olisi varmaan tällainen:
Olen oikeammassa paikassa kuin koskaan aiemmin.
Samanaikaisesti olen kuitenkin ehkä niin väärässä paikassa kuin vain ikinä on mahdollista. Pääasiassa kaikki kurssit ovat ainakin osittain olleet mielenkiintoisia ja olen oppinut paljon uutta esim. aineenhallinnasta, työturvallisuudesta ja opetusteorioista. Olen kahlannut kasvatussosiologian ja -psykologian perusteita, ja kuivasta teoriapainotteisuudesta huolimatta rakastanut joka hetkeä. Erilaiset teoriat tarjoavat tilaa henkilökohtaisilla ahaa-elämyksille, joista itse henkilökohtaisesti nautin. Tulee kaikin puolin fiksu olo, kun tajuaa asioiden välisiä linkkejä ja erilaisia käytännön sovellutuksia käsillä oleviin teorioihin.
 
(Kaikesta huolimatta en osaa keskustella asioista fiksusti, asioiden oikeilla nimillä, tai järkevillä lauseilla, mutta ymmärrän asioita enemmän kuin ennen. Voittohan se on sekin?)
 
Sosiaalisesti olen ehkä enemmän väärässä kuin oikeassa paikassa, mutta vuoden myötä olen huomannut, etten suinkaan ole ainoa selkeän introvertti ekstroverttien keskellä. Olen kuitenkin uusien tuttavuuksien kanssa alkuun kovin vaisu, ja kun viimein uskallan puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen sanoa vähän pahasti (ulosantini kun on pääasiassa jonkinasteista vittuilua), jotkut saattavat ottaa sen huonosti.
 
Onneksi meidän pienryhmästä on kuitenkin löytynyt sielunveljiä jopa minun kaltaiselleni sosiaalisesti ajoittain kyseenalaiselle päänaukojalle. Ne vain sattuvat olemaan ryhmässä seuraavaksi vanhimmat (muistutuksena siis, minähän olen vanhin) sinkkupojat, joka ei mustasukkaisen puolison kanssa muodosta parasta yhtälöä. No, kyseiset kaksi toljanteria ovat kuitenkin seurana mitä parasta, ja taitaa olla aikakin opettaa miestä luottamaan minuun ja meidän suhteeseemme sellaisinakin hetkinä, kun vietän aikaa keskenään vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa.

25. elokuuta 2016

Mitä kuuluu, kuka käskee ja ketä potkitaan?

Jos nyt vihdoin ja viimein saisin taas avattua tämänhetkisen elämäni koukeroita jokseenkin järkevästi. Elikkäst, tuossa syksyn 2016 yhteishaussa hain jonkin yhtäkkisen käsityökärpäsen pureman jälkeen Rauman OKL:ään käsityön aineenopettajaopintoihin. (Yhdyssanat. <3) Jokainen VaKaVassa joskus käynyt tai materiaalia joskus vilkaissut tietää, ettei kyse ole ihan minkään köykäisen opuksen lukemisesta (siis onhan se pieni, sievä ja kämmenellä kevyt, artikkelit sen sisällä taas raskaamman puoleisia aiheiltaan). Ja VaKaVa on siitä nautinnollinen pääsykoe, että siihen todella tarvitsee lukea, jos mielii sisälle päästä. (Kauhutarinoita VaKaVasta voin kirjoitella pyynnöstä.)
 
Sitten kävi niin hassusti, että sain haastattelukutsun. Ennen haastattelua piti tehdä ja toimittaa portfolio 3-5 käsityöstä. Sain sen kasaan ajallaan (eli palautin sen muutamaa tuntia ennen deadlinea) ja valitun työn kanssa sitten kipitin haastatteluun ääni kimeänä ja koko kroppa kuin horkassa täristen. Jouduin selvittämään kurkkuani enemmän kuin kerran, koska ääni ei haastattelun aikana tahtonut kantaa, sekosin sanoissani ja jouduin pitämään mietintätaukoja. En siis kokenut, että haastattelu olisi mennyt kauhean kaksisesti, mutta eipä sitä auttanut kuin odottaa lopullisia tuloksia.
 
Hakijoita yhtä opiskelupaikkaa kohden oli kuusi. Se tekee alle 20% mahdollisuuden päästä sisään (16,67% tarkalleen), ja vaikka se onkin toisaalta aika korkea, siinä on myös turhan paljon varaa jäädä ilman opiskelupaikkaa. Ja niinhän niille viidelle muulle minun paikkaani tavoitelleelle kävi.
 
Minusta tuli siis kasvatustieteiden tiedekunnan kasvatti, Turun yliopiston alaisuudessa. Opiskelen pääaineenani käsityökasvatusta ja jos joskus saan pro gradun kirjoitettua, minulla on käsityön aineenopettajan pätevyys. Ja minähän joskus vannoin, että opettajaa minusta ei tule. Ikinä. Vaan tässä sitä ollaan.
 
Orientoivat opinnot alkoivat eilen, ja vietettyäni kaksi päivää samassa pienryhmässä, ero opiskeluun Tampereella on varsin selvä. Aivan ensimmäiseksi huomaa sen, miten opettajaopiskelija (toisin kuin IT-opiskelija) on sosiaalinen eläin. Rauman yksikkö etenkin on niin pieni ja tiivis, että siinä vähän väkisinkin muuttuu vertaisyhteisönsä jäseneksi. Jokainen pieni tauko täyttyy väistämättä puheensorinalla ja jopa tällainen vähän vetäytyvämpi tapaus on päätynyt keskusteluun mukaan.
 
Ja kaikkein parasta on ehdottomasti se, että vaikka suurin osa tuntuu olevan hirmuisen ulospäinsuuntautuneita, sosiaalisia ja sinuja esiintymisen kanssa, kaltaiseni vaisu jännittäjä on löytänyt jopa siitä pienestä 12 hengen ryhmästä itselleen jonkin sortin vertaistukea. Seuraavaksi voikin pistää pitkävetoa siitä, kenen kanssa tulee olemaan eniten tekemisissä ja kenestä tulee ns. "paras kaveri".
 
Ainoa suuren suuri miinus on se, että MINÄ olen ryhmäni VANHIN. (Jopa tutorit ovat nuorempia, wtf?!)

9. elokuuta 2016

Kollaasi ahdistuksesta

Epäsäännöllisen säännöllisesti käyn vanhoja merkintöjä läpi ja palaan niihin tunteisiin, jotka niitä kirjoittaessa ovat olleet päällimmäisinä. Nyt luin vain siihen asti, kun olin lähdössä Tampereelle, kaksi vuotta taaksepäin. Yksi sana nousi toistuvana (lähes) joka merkinnästä.
 
Ahdistus.
 
Olen herkästi ahdistuvaa sorttia, olen siitä tietoinen, mutta se ahdistuksen kirjo, joka tässä blogissa on esillä hämmensi minut. Itse sain itsestäni sen kuvan, että aivan sama mitä pitäisi tehdä, ahdistun. Aivan sama millaisesta tilanteesta on kyse, ahdistun. Aivan sama kenen kanssa olen tekemisissä, ahdistun.
 
En ole ihan niin ahdistupaineessa jatkuvasti, vaikka tosi moni tilanne ja asia minua ahdistaakin. Ahdistukseni ei myöskään ole läheskään aina niin ylitsepääsemätöntä, että se häiritsisi toimimistani arkipäiväisessä tilanteessa.
 
Tästä piti tulla se "täällä ollaan nyt" päivityspostaus, mutta eipäs tullutkaan. Ehkä sitten lähitulevaisuudessa.