Näytetään tekstit, joissa on tunniste väsymys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste väsymys. Näytä kaikki tekstit

6. tammikuuta 2016

Irti sokerikoukusta

Tämä on yksi näitä ikuisuuprojekteja, jotka unohtuvat välillä hetkeksi, mutta joiden luo palaa aina uudestaan, koska yksinkertaisesti alkaa ahdistaa. Olen siis niitä ihmisiä, jotka elävät lähes pelkällä sokerilla. Lukioaikaan saatoin ruokatunnilla käydä hakemassa suklaalevyn ja napsia sitä enemmän tai vähemmän pitkin iltapäivää. Suklaalevy ja puolen litran kokis oli kaikki mitä söin aamiaisen ja päivällisen välillä, enkä aina syönyt sitäkään.

Jos käydään kahvilla, otan aina jotain makeaa (tai hyvin, hyvin harvoin karjalanpiirakan), koska en yksinkertaisesti syö mitään, mitä on valmiiksi täytetyn sämpylän välissä tai laitettu suolaiseen piirakkaan.

Kahvia en osaa  juoda ilman pullaa, keksiä, suklaata tai jotain makeaa. Ja miehen kanssa kotona ollessa kahvia tulee juotua ainakin kaksi kertaa päivässä. Sentään kahviin en enää laita sokeria (mutta sitäkin tein joskus, ja silloinkin söin vielä jotain makeaa kahvin kanssa).

Tämän lisäksi napostelen suklaata, karkkia, keksejä, mitä ikinä kaapeista milloinkin löytyy - ja siis kun minusta on kyse, niin hyviin usein löytyy jotain. Joten on aika sanoa tälle sirkukselle SEIS.

Täydelliseen sokerilakkoon en ala kuitenkaan, piilosokereita kun on joka paikassa ja olen muutenkin niin nirso, että jos jätän jogurtit, hedelmät, ruisleivän, pastan ja perunat pois, syön suunnilleen vain riisiä ja lihaa. Hyvin mautonta sellaista, koska valmiissa marinadeissa ja maustesekoituksissa on luultavasti enemmän tai vähemmän sokeria.

Mutta päätin jättää kahvin kanssa syötävät makeat, karkkikipolla hyppimisen ja muut ylimääräisen sokerin lähteet, ja sen sijaan keskittyä syömään säännöllisesti. Ehkä askel kerrallaan saan parannettua elämäntapojani muutenkin, eihän sitä tiedä. Mutta jostain on pakko aloittaa.

Olen tänään toista päivää herkkulakossani ja en tiedä milloin viimeksi olen aamusta asti ollut näin väsynyt ja milloin olisi tehnyt enemmän mieli toffeeta. Mutta pysyn lujana. Tiedän, että tämä tästä helpottuu.

1. syyskuuta 2015

Reilua vuotta myöhemmin

Ei minusta taida säännölliseksi bloggaajaksi olla.

Kun viime vuonna aloitin opintojani tarkoitus oli aloittaa myös säännöllinen bloggaus siitä, millaista on olla pieni tietojenkäsittelynopiskelija isossa kaupungissa aivan itsekseen. Se, kuten moni muukin suunnitelma tässä vuosien varrella jäi vain ajatukseksi.

Kirjoitin silloin aivan todellisia fiiliksiä paperille, tarkoituksena olla astetta avoimempi ja rehellisempi. Muistan edelleen miten ensimmäisenä saatuani uuden kämpän avaimen ja päästyäni sisälle, purskahdin itkuun ja itkin hysteerisesti eteisen lattialla sitä, että minun pitäisi olla täällä yötä. Se tuntui maailman romahtamiselta sillä hetkellä, vaikka mieheke oli vielä töiden jälkeen tulossa pitämään seuraa ja jäämässä yöksi.
Ja kyllähän sitä itkettiin taas illasta, kun mies pääsi perille. Loppujen lopuksi lähdettiin yötä vasten kotiin, koska minulla ei ollut mitään seuraavana päivänä, eikä nukkumisesta huonoilla ilmapatjoilla tullut mitään. Kotona iski se helpotus, että ohan tämä edelleen koti, vaikkei kaikki tavarat täällä olekaan. Sen jälkeen ei tarvinnut itkeä.

Kummallista miten ihmismieli toimii.

Sittemmin hain Taikkiin opiskelemaan kuvataidekasvatusta, enkä ennakkotehtävien perusteella päässyt edes pääsykokeisiin asti. Kesätyö avasi silmät ja nyt olen vähän pohdiskellut, että jos tämän koulun nyt vain kerrankin kävisi loppuun asti. Ajattelisi järjellä kerrankin sen sydämenäänen yli. Kun se sydän tahtoo vaihtaa mieltään turhan usein. Katsotaan mihin tästä vielä päädytään.