Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit

28. toukokuuta 2017

Ensimmäinen vuosi tiiviissä paketissa

Koska ensimmäistä opiskeluvuotta on tässä pari viikkoa taputeltu pakettiin, minusta tuntuu siltä, että minun pitäisi pystyä jotenkin summaamaan olotilani ensimmäisen vuoden jäljiltä. Päällimmäinen lausahdus olisi varmaan tällainen:
Olen oikeammassa paikassa kuin koskaan aiemmin.
Samanaikaisesti olen kuitenkin ehkä niin väärässä paikassa kuin vain ikinä on mahdollista. Pääasiassa kaikki kurssit ovat ainakin osittain olleet mielenkiintoisia ja olen oppinut paljon uutta esim. aineenhallinnasta, työturvallisuudesta ja opetusteorioista. Olen kahlannut kasvatussosiologian ja -psykologian perusteita, ja kuivasta teoriapainotteisuudesta huolimatta rakastanut joka hetkeä. Erilaiset teoriat tarjoavat tilaa henkilökohtaisilla ahaa-elämyksille, joista itse henkilökohtaisesti nautin. Tulee kaikin puolin fiksu olo, kun tajuaa asioiden välisiä linkkejä ja erilaisia käytännön sovellutuksia käsillä oleviin teorioihin.
 
(Kaikesta huolimatta en osaa keskustella asioista fiksusti, asioiden oikeilla nimillä, tai järkevillä lauseilla, mutta ymmärrän asioita enemmän kuin ennen. Voittohan se on sekin?)
 
Sosiaalisesti olen ehkä enemmän väärässä kuin oikeassa paikassa, mutta vuoden myötä olen huomannut, etten suinkaan ole ainoa selkeän introvertti ekstroverttien keskellä. Olen kuitenkin uusien tuttavuuksien kanssa alkuun kovin vaisu, ja kun viimein uskallan puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen sanoa vähän pahasti (ulosantini kun on pääasiassa jonkinasteista vittuilua), jotkut saattavat ottaa sen huonosti.
 
Onneksi meidän pienryhmästä on kuitenkin löytynyt sielunveljiä jopa minun kaltaiselleni sosiaalisesti ajoittain kyseenalaiselle päänaukojalle. Ne vain sattuvat olemaan ryhmässä seuraavaksi vanhimmat (muistutuksena siis, minähän olen vanhin) sinkkupojat, joka ei mustasukkaisen puolison kanssa muodosta parasta yhtälöä. No, kyseiset kaksi toljanteria ovat kuitenkin seurana mitä parasta, ja taitaa olla aikakin opettaa miestä luottamaan minuun ja meidän suhteeseemme sellaisinakin hetkinä, kun vietän aikaa keskenään vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa.

24. syyskuuta 2015

Suhdepohdintoja

Hyvä ystäväni on menossa niamisiin ensi kesänä ja pyysikin minua kaasokseen. Olin kovin otettu tästä kunniatehtävästä ja tietenkin suostuin, onhan kyseessä yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni.

Näitä tulevia häitä on tässä nyt parisen kuukautta suunniteltu, joten tietenkin se tuo uusia kysymyksiä myös omaan parisuhteeseeni. Haluaisinko minä tehdä asiat näin omissa häissäni ja niin edelleen. Esimerkiksi mahdollinen juhlapaikka, jota parempi puoliskoni oli henkisenä tukena katsastamassa minuna ja pariskunnan oli siis toki todella upea, muttei ehkä minun tyyliseni. Myöhemmin huomautin tästä miehelle (ystäväni häihinhän en tietenkään yritä manipuloida omaa näkemystäni, eiväthän häät ole minun) ja ajauduimme keskusteluun aiheesta millaiset meidän häämme tulisivat olemaan.

Olemme seurustelleet seitsemän vuotta kihlautumatta. Ensimmäisen vuoden jälkeen olisin halunnut kihloihin, olin vähän loukkaantunutkin, kun emme menneet, sillä olin niin rakastunut. Täytin 19 pari kuukautta vuosipäivämme jälkeen, en ehkä ajatellut hirveän kypsästi, varsinkin kun vanhempieni tarina meni jotakuinkin niin, että vuoden seurustelun jälkeen kihlat ja seuraavan vuoden jälkeen häät. He ovat edelleen onnellisesti yhdessä ja totta kai minä haluan samaa.
Ja olen edelleen rakastunut, vaikkakin nykyään ymmärrän miksemme rynnänneet ostamaan kihloja heti ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen. Olen myös ymmärtänyt, ettei minun arvomaailmani vaadi kihloja, hienoa pukua ja suuria hääjuhlia, että voi olla onnelisesti yhdessä. Niin kuin joku minua fiksumpi on sanonut, vaikka onkin parisuhteessa, sen sisällä on edelleen kaksi erillistä elämää. Ja vaikka me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä pitkään, meidän elämämme ovat hyvin eri vaiheessa.Valojen vannominen ei ole meille ajankohtaista.

Itse asiassa häistämme puhuttaessa minä totesinkin, että minua ei tällä hetkellä haittaisi, vaikkemme naimisiin menisi ollenkaan. Ikinä. Näin on hyvä ja isoveljeni sanoja mukaillen, miten jonkun näkymättömän ukon siunaus tekee hyvästä parisuhteesta paremman? Ei tee. Ei ainakaan kaikille.

Mieheni pääsi vitsinä sanotulla vastauksellaan hivenen yllättämään minut:
"Sä voitkin sitten varmaan pakata kamas, jos tää suhde ei tästä etene kuitenkaan."

Se jätti minut miettimään, olemmeko sittenkään asioiden samalla puolella niin täysin, kuin olin olettanut. Mutta siitä huolimatta, näin on hyvä nyt.

5. toukokuuta 2012

Fiilisten kertailua

Viime päivinä on jotenkin ollut aivan pöhnö olo. Värjäsin hiukseni ennen vappua ja vietin vapun Turussa kavereiden kanssa. Tuli sitten kokeiltua vähän markkina-arvoakin, kun kävin kivan flirtisti höpisemässä (sievoisessa nousussa) jonkun satunnaisen mieshenkilön kanssa, jolla oli ylioppilaslakissaan aivan ihmeellinen oranssi raita. Ja kämpälle palauduttuani kitisin miesystävälle (sopivassa laskussa), etten todellakaan ole menossa suihkuun enää tänään ja melkein nukahdin säkkituoliini. Siinä vappu tiivistettynä. Kaikin puolin oli hauskaa, hauskempaa kuin osasin tai uskalsin odottaa.

Turun-reissu jätti muuten jälkeensä taas sen sekavan tunteen, etten tiedä, haluanko oikeasti olla parisuhteessa vai en. Viime päivät on kuitenkin mennyt miehen kanssa niin hyvin, että ihan hävettää miettiä, että voisin elää eri tavalla. Ettei minun tarvitsisi tyytyä siihen, mitä on, vaan voisin pyrkiä parempaan. Suurin kysymys kuitenkin lienee se, onko tilanteessan ioikeasti mitään "tyytymistä" ja mitä se "parempi" sitten muka olisi olevinaan? Yksinäisiä iltoja ja ahdistusta?

Mutta jotain hyvääkin. Siirsin satuilutiedostoja miniläppäriltä pöytäkoneelleni ja jäin lukemaan niitä. Nyt löysin taas sen kauan kadoksissa olleen kipinän kirjoittamiseen. Tein itselleni myös tarinointiblogin, johon olen ajastanut kasan vanhoja tekstejä ilmaantumaan viikon välein. Halusin koota vanhat tekstit itselleni johonkin yhteen paikkaan, missä ihmisten on helppoa kommentoida niitä halutessaan. Luulenpa käyttäväni tänään vähän aikaa sen kanssa, että laitan sinne vielä nuo "uudet" vanhat tekstit, joita löysin miniläppärini syövereistä.

25. huhtikuuta 2012

Haluaisin olla sinkku?

Tajusin tässä eräänä päivänä elämäntilanteestani valitellessa jotain hämmentävää. Käytännössä olen ollut viimeiset kuusi vuotta seurustelusuhteessa. Vaikka suhde välissä vaihtui, aikaa kahden suhteen välissä oli kuitenkin niin vähän, etten käytännössä koe olleeni sinkku enää sen jälkeen, kun täytin 15.

Se on hämmentävää. Mutta se selittää niin monta asiaa, että ihan häiritsee.

Välillä minulle tulee puuskia, että haluaisin olla yksin. Ei sillä, että miehessäni olisi mitään vikaa, kaipaan vain tietynlaista vapautta. Että voisi välillä tehdä jotain oman mielen mukaan, silloin kun itseä huvittaa, sopimatta kenenkään kanssa mitään etukäteen. Ja nyt, kun olen tottunut aina olemaan jonkun kanssa, yksin oleminen, hetkittäinkin, on omalla tavallaan pelottavaa. Tavallaan koen tietynlaista itsenäisyyden puutetta, kun en ole kunnolla kokeillut omia siipiäni missään vaiheessa. Ja välillä minä vähän pelkään, että se vaikuttaa tämänhetkisen suhteeni laatuun.

En oikein osaa puhua tästä kenenkään kanssa. Ystäväpiiristäni kukaan ei ole sellaisessa tilanteessa, että he täysin ymmärtäisivät valitusvirteni syyn. Lähimmät ystäväni seurustelevat, mutta he ovat aloittaneet suhteensa vanhempina ja kypsempinä. Yhden kanssa voisin kuvitella keskustelevani aiheesta, sillä hän miettii itsekin aina välillä, onko tämä suhde nyt sitä mitä hän haluaa. Mutta siinä, missä minä pelkään yksin oloa, hän on tottunut siihen. Onhan hänen kihlattunsa puolet vuodesta hukassa.

Toinen, kenelle voisin kuvitella puhuvani asiasta, sattuu sitten taas olemaan henkeen ja vereen romantikko - ja sinkku. Hän ei voi ymmärtää sitä, että valitan kaikin puolin toimivasta parisuhteesta ja haluan välillä olla yksin. Hän kun ei haluaisi ollenkaan olla yksin, vaan valittelee päivät pitkät siitä, ettei hänellä ole miestä.

Joten olen suhteessa, johon olen tyytyväinen, vaikka haluaisin samalla olla yksin, edes hetken. Katsella avoimesti hyvännäköisiä miehiä, ehkä flirttailla vähän ja koetella markkina-arvoani. Olisiko minulla minkäänlaista jakoa? En voi olla potematta lievää syyllisyyttä näistä ajatuksistani ja tuntemuksistani. Haluaisin kuitenkin olla hetken verran vapaa ja sen jälkeen luultavasti haluaisin takertua kultaani entistä tiukemmin.

30. marraskuuta 2011

Marraskuun viimeinen

Huomenna alkaa joulukuu ja sen jälkeen aika alkaa juosta. Se juoksee lujaa ja tuntuu, ettei mitään ehdi saada ajoissa valmiiksi ja kaikki kaatuu päälle. Ihmiset, jotka ovat viimeiseen asti yrittäneet vältellä joululahjojen ostamista sillä verukeella, ettei vielä ole edes joulukuu, heräävät karuun todellisuuteen siitä, että aika loppuu.

Olen viimevuonna hyväksikokemaani tapaa noudattaen koonnut Ecxel-taulukkoon kenelle aion antaa lahjan, mitä he ovat pyytäneet (jos ovat), mitä aion antaa ja mitä tarvikkeita tarvitsen (kun teen jotain itse). Samalla kun katson listaani, mietin, päästänkö itseni liian helpolla. Aina, kun teen jotain itse, mietin, onko se liian vähän.

Minä pitäisin itsetehdyistä lahjoista. Se, että jotain on tehty juuri sinulle, siinä on jotain mieltä lämmittävää, ihan todella. Tiedän vain hyvin vähän ihmisiä, jotka oikeasti ryhtyvät tekemään itse. Toisaalta ymmärän sen, siinä on hirveästi vaivaa, mutta itse yritän silti tehdä edes osan lahjoista itse. Sitten on antaa jotakin uniikkia, persoonallista, juuri lahjan saajaa ajatellen tehtyä. Minusta on ihana antaa rakkaille ihmisille jotakin henkilökohtaista, varsinkin, kun tiedän (ainakin osan) arvostavan sitä oikeasti.

Sitten on sellaisia ongelmallisia henkilöitä, kun tuo minun kultani. Itsetehty ei ole pop, eikä rock, ellei kyseessä ole lapaset, jotka hän juuri sai syksyllä. Ainoa itsetehty, jota mieheke on todella arvostanut koskaan. Ongelmat eivät todellakaan lopu siihen, ettei hän välitä itse tehdystä.

En voi ajatellakaan ostavani hänelle vaatteita, sillä joka ikinen vaatteidenshoppailureissumme on mennyt jotakuinkin saman kaavan mukaan: ehdotan jotain, minkä tyylistä hän mielestäni käyttää muutenkin, ei kelpaa, koska väri on väärä tai sitten hänellä on liikaa sen tyyppisiä vaatteita, ehdotan jotain muuta, ei käy, koska liian erilaista. Ja lopulta hän päätyy samanlaisiin vaateisiin, joita hänellä on jo valmiiksi, muttei vahingossakaan edes kokeile minun ehdottamaani vaatetta.

Yleensä ostan hänelle kirjoja, koska hän lukee ja tiedän siltä osin mistä hän pitää ja se on tavallaan helppo valinta. Mutta se on tylsä valinta. Aina kirja, ei siinä ole mitään kivaa, kenenkään mielestä. Olen luvannut itselleni, että ostan hänelle kirjan vain, jos löydän uudenveroisen Taru sormusten herrasta -trilogian vanhoilla kansilla. Leffakannethan ei herralle kelpaa, muuten teos löytyisikin jo hyllystä.

Musiikkia en voi edes kuvitella ostavani hänelle. Ensinnäkin, hänellä on levyjä todella paljon. Olen vuosien varrella kyllä oppinut, mistä bändeistä hän pitää enemmän kuin muista, ja niiden levyt löytyvätkin jo hyllystä. Uutta musiikkia en voi todellakaan ostaa, sillä kun tiedän hänen pitävän jostakin, ja löydän omasta mielestäni jonkun samantyylisen bändin, mistä hän ehkä voisi pitää, käy yleensä ilmi, että se on hänen mielestään "paskaa teinirockia" tai muuten vain ei-kuunneltavaa. Ja jos lähdenkin ostamaan jonkun sellaisen bändin levyn, mitä hänellä on jo hyllyssään, muttei kuitenkaan koko tuotannon edestä, sekin luultavasti osoittautuu sellaiseksi bändiksi, jonka levyn hän on vain saanut yläasteella, mutta joka ei kiinnosta häntä sen enempää.

Kyse ei siis ole siitä, ettenkö kokisi tuntevani häntä. Herra vain ostaa kaiken haluamansa itse. Tai vaihtoehtoisesti hänen tahtonsa on ylimalkaisen vaikeasti toteutettavissa. Mutta jos jollain nyt kuitenkin sattuu lojumaan J.R.R. Tolkienin TSH-trilogia vanhoilla kansilla hyllyssä ja haluaa siitä eroon, niin heittäkää hintapyyntöä kommenttilooraan!

Tässä vielä yksi esimerkki bändistä, joka kuuluu puoliskoni mielestä kategoriaan "teinisontaa", vaikka itse mielelläni tätä kuuntelenkin.


Shout 2000 by Disturbed

6. maaliskuuta 2011

Minä, hän ja punainen sohva

Huomenna alkaa korkeakoulujen yhteishaku - viimein. Mahdollinen muutto vieraalle paikkakunnalle ja kaikkien tuttujen taakse jättäminen alkaa tuntua päivä päivältä todellisemmalta. Yhä useammin tajuan miettiväni millaisen sohvan haluaisin tai pohtivani sitä, millaiseen asuntoon minulla on varaa. Kannattaako minun tehdä kesällä mitään repäisevää, jos muutankin yksin?

Päivä päivältä sekin alkaa tuntua todennäköisemmältä, että minä tosiaan muutan yksin. Miehen välttelevä asenne on sanuut minut alitajuntaisesti olettamaan, että hän ei tule mukaan. Ja jollain tasolla pelkään vastausta, oli se mikä tahansa. Olen taas sellaisessa elämänvaiheessa, jossa tekisi mieli vain tehdä jotain järjetöntä. Ilman sen suurempaa syytä, haluaisin vain tehdä jotain.

Toisaalta tuntuu, että olisi helpompaa, jos muuttaisin yksin - ainakin aluksi. Se voisi tehdä parisuhteellemme ihan hyvää, vaikka mitään varsinaisia ongelmia nyt ei olekaan. Alan vain seota täällä neljän seinän sisällä kahdestaan miehen kanssa, jolle tulee välillä sellaista aikaa, että minä teen kaiken väärin ja hänen toimintansa on täysin oikeutettua. En väitä, ettei minussa olisi syytä, mutta en väitä, että hän olisi täysin syytön. Riitaan tarvitaan kaksi ja silloin kun riitaa ei saada aikaiseksi, ilmapiirii kiristyy, eikä kellään ole kivaa.

Everytime by Britney Spears

Sitten taas kun oikein mietin, en tiedä osaisinko elää yksin lähes kahden vuoden yhdessäasumisen jälkeen. Mutta en aio valittaa, itkeä tai kiukutella. Aion käyttäytyä fiksusti, sopeutuvasti ja hyväksyä miehen päätöksen - oli se sitten kumpi tahansa. Jos lähden yksin, niin sitten luultavasti itken itseni uneen ensimmäisen viikon ja olen liian peloissani sammuttamaan valon iltaisin kun olen yksin. Mutta ainakin itsenäistyn. Kasvan aikuiseksi. En manipuloi toista tekemään tahtoni mukaan.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tilanne ja sen kehityssuunnat pelottaisi minua. Huoh, tulipa tästä nyt ahdistunut merkintä.

15. helmikuuta 2011

Ahdistuksen yhteenvetoa

Alkaa taas tuntua siltä, että on pakko sanoa jotain. Kirjoittaa edes jonkunlainen blogimerkintä kertoakseni olevani yhä hengissä. Se vain on haastavaa, sillä päässäni ei tunnu liikkuvan mitään muuta kuin inflaatiot, deflaatiot ja dollarin romahduksen pelko. Voinen kiittää kansantalouden opettajaa siitä, että hän ystävällisesti maalasi vilkkaan mielikuvitukseni täyteen mielikuvia taloudellisesta maailmanlopusta. Mitä sitten voi enää tehdä, jos raha menettää arvonsa? Miten niin voisi edes käydä? Minä en ymmärrä.

Yellow Moon by Akeboshi

Makasin eilen eteisen lattialla kuunnellen yo. laulua. Makasin vain ja hymyilin - ja annoin jalkojeni venyä. 14 päivää siitä, kun aloitin pienimuotoisen treenaamiseni, eikä välipäiviä ole tullut yhteensä kuin neljä. Kaksi per viikko kuulostaa kohtuulliselta ja olen itsestäni ylpeä. Olen kuukauden puolessa välissä.

Viime aikoina minua on hiljalleen ruvennut ahdistamaan tämä parisuhde. Johtuneeko siitä, että tiedän suurten päätösten tulevan ja pelkään, että ne eivät mene niin kuin haluaisin? Siitä ei ainakaan ole kyse, etteikö minun olisi hyvä olla tässä parisuhteessa. Tämä kaikki on vain liian rutinoitunutta. Joka aamu, joka ilta, kaikki viikonloput. Rutiinia rutiinin perään, ja minun ahdistukseni vain kasvaa hiljalleen. Enkä oikein tiedä miten puhuisin tästä. Tuskin kauhean monen itsetunto kohoaa ausahduksesta: "En tiedä miksi, mutta meidän parisuhteemme ahdistaa minua."

Ehkä kyse on siitä, että mieleeni on herännyt paljon unelmia, paljon suuria suunnitelmia, eivätkä iänikuiset rutiinit sovi niihin. Mies kun osaa pistää pakin päälle, jos ollaan menossa liian kauas vanhoista rutiineista, jos ollaan menossa liian lähelle tuntematonta. En voi sanoa, etteikö minuakin pelottaisi ajatus tulevaisuudesta, josta en tiedä mitään, jossa mikään ei ole varmaa. Mutta minä haluan yrittää! Haluan löytää itseni ja paikkani. Haluan tietää ja kokea. Minä haluan!

En omista, kuva täältä.

Haluaisin leikata epämääräisen, olille yltävän peikkotukkani jotakuinkin yllä olevan kuvan osoittamalla tavalla. Mies on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että lyhyet hiukset saavat minut näyttämään lapselliselta. Väittelimme aiheesta jo ennen kuin hän näki kuvan. Kuvan jälkeen hiusten leikkuu ei ollut yhtään lähempänä toteutumista. Ärsyttävää. Mutta olen pattitilanteessa. Minun tapoihini kuuluu hyvin vahvasti vängätä vastaan niin kauan, että saan tahtoni läpi. "Miksi edes kysyt, kun et välitä siitä kuitenkaan?" En halua tämän asian kanssa käyvän samalla lailla, en halua olla tilanteen lapsi - mutta samalla haluan kuitenkin tehdä hiuksilleni jotain. Turhauttavaa.

Lupasin itselleni, että leikkaan hiukseni, jos pääsen opiskelemaan kuvataiteilijaksi. Halusin kannustaa itseäni. Entä siten, kun mies ei pidä kummastakaan ajatuksesta? Ei niin hiusten leikkuusta kuin uravalinnastakaan? Urastani olen päättänyt, että siitä en tingi, en toisten mieliksi, en kenenkään mieliksi. Minulla on oikeus tehdä valintani omien halujeni mukaan. Mutta ahdistaa, kun en saa tarvitsemaani tukea asiassa, joka on minulle todella tärkeä. Ahdistaa olla parisuhteessa, joka ei tietyiltä osin vastaa odotuksiani.