Päivitystiheys on hiipunut hiljalleen. Jotenkin tuntuu, ettei millään riitä sanottavaa. Tavallinen arki on taas alkanut ja mieli pyörii koulujutuissa. Se on tylsää.
Yhden mielenkiintoisen ajatuksen voisin kuitenkin jakaa. Se syntyi isoveljeni kanssa käydystä ehkei niin pirteästä, mutta ajatuksellisesti hedelmällisestä keskustelusta. Keskustelu oli lyhyt ja se käytiin matkalla sairaalaan, laitokseen, joka ahdistaa allekirjoittanutta kaikin mahdollisin tavoin.
Lokakuussa kuulin ensimmäisen itseäni todella koskettavan suru-uutisen vuosiin. Isoäitini sisko, eli äitini täti ja samaten hänen hyvä ystävänsä nukkui pois. Se oli ahdistavaa aikaa, sillä vaikka menetys ei suoranaisesti ollut henkilökohtainen, sillä en ollut loppupeleissä hänen kanssaan paljoa tekemisissä, kyseessä oli kuitenkin sukulainen. Ja äidin ja isoäidin seurassa oli vaikea olla.
Viime viikolla kun kävelin kaupungilla, luulin hetken nähneeni isotätini. Se kuitenkin, oletettavasti, oli joku muu. Kuitenkin se, että ehdin pohtia asiaa itsekseni ennen kuin tajusin, ettei se ole edes mahdollista, on jotenkin hämmentävää. Onko kyse siitä, ettei mieli tahdo vieläkään ymmärtää vai siitä, että mieli yrittää sulkea sen faktan pois? Oli miten oli, veljeni sanoi, että on kokenut saman tunteen usein.
Jotenkin tästä aiheesta on tullut tabu. Ensin sitä vatvottiin, kuinka surrealistiselta se tuntuu ja nyt kukaan ei sano sanaakaan. Johtuneeko siitä, ettei kukaan halua masentaa toista puhumalla siitä, tai ehkä kaikki ovat unohtaneet sen? Unohtaneet tai työntäneet ajatuksistaan niin, että se häälyy mielen perukoilla odottamassa oikeaa hetkeä iskeä.
Menneitä ei saisi unohtaa, mutta surun yli pitäisi päästä niin, että voi hymyillen muistella. Mahtaakohan joku todellisuudessa pystyä siihen?