Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit

9. elokuuta 2016

Kollaasi ahdistuksesta

Epäsäännöllisen säännöllisesti käyn vanhoja merkintöjä läpi ja palaan niihin tunteisiin, jotka niitä kirjoittaessa ovat olleet päällimmäisinä. Nyt luin vain siihen asti, kun olin lähdössä Tampereelle, kaksi vuotta taaksepäin. Yksi sana nousi toistuvana (lähes) joka merkinnästä.
 
Ahdistus.
 
Olen herkästi ahdistuvaa sorttia, olen siitä tietoinen, mutta se ahdistuksen kirjo, joka tässä blogissa on esillä hämmensi minut. Itse sain itsestäni sen kuvan, että aivan sama mitä pitäisi tehdä, ahdistun. Aivan sama millaisesta tilanteesta on kyse, ahdistun. Aivan sama kenen kanssa olen tekemisissä, ahdistun.
 
En ole ihan niin ahdistupaineessa jatkuvasti, vaikka tosi moni tilanne ja asia minua ahdistaakin. Ahdistukseni ei myöskään ole läheskään aina niin ylitsepääsemätöntä, että se häiritsisi toimimistani arkipäiväisessä tilanteessa.
 
Tästä piti tulla se "täällä ollaan nyt" päivityspostaus, mutta eipäs tullutkaan. Ehkä sitten lähitulevaisuudessa.

27. heinäkuuta 2016

Aurinkolasien takana

Puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen on taas hyvä muistuttaa itselle, että kyllä sieltä pääkopasta löytyy ihan järkevää, julkaisukelpoistakin tavaraa. Elämään kuuluu tällä hetkellä paikkakunnan ja koulun vaihtumista, sekä kaasoilua, mutta ei niistä sen enempää tähän hätään. Tein nimittäin mielenkiintoisen havainnon alkuviikolla.
 
Suurin osa Suomesta on tainnut saada nautiskella tukahduttavan kuumista helteistä tässä pari päivää. Lämpötilat, jotka ovat olleet lähempänä kolmeakymmentä kuin allekirjoittanut, ovat saaneet minutkin kaivamaan kaapista vaatteita, joita en ikinä olisi uskonut edes ostavani, puhumattakaan pukemisesta julkisille paikoille. Tämä tällainen mystinen vaatekappale on jotakin niinkin yksinkertaista kuin mikroshortsit.
 
Tähän väliin on hyvä alleviivata, etten rusketu. En kirveelläkään. Olen vitivalkoinen ympäri vuoden, joten jo ulos meno sinällään on aikamoinen saavutus tällä itsetunnolla, koska kirkas vaaleuteni suorastaan hyppii silmille tuon normaalinvärisen ihmismassan keskellä. (Vaikka toki Pokemon Go on saanut muitakin vaaleahipiäisiä, valonarkoja menninkäisiä kömpimään koloistaan kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Itsehän kuulun samaan kastiin, kipitän kaupungilla puhelin tassussa pikselimonstereiden perässä, MOVING ON!)
 
Niin siis mikroshortseista. Huomaahan sen kaupungillakin, että kaikilla ihmisillä ei ole itseluottamusta lähteä vähissä vaatteissa taivaltamaan ihmisten ilmoille, koska, no, talven aikana kerätyt kilot sun muuta potaskaa. Ja minähän tiedän, että minulla ei ns. liikakiloja liiemmin ole missään, olen vain vakaasti sitä mieltä, että ne kilot ovat väärässä muodossa. Olen itsekriittinen ja ahdistunut, ja mielestäni ainoa kaunis asia kehossani on tyyliin kämmenet. Niistäkin tulee tyhmän näköiset, kun tarpeeksi kauan tuijottaa. (Huomioithan, että edellä todettu lausunto on varsin itseironinen ja karrikoitu, ja vaikka ongelmainen olenkin, niin en ihan noin ongelmainen.)
 
Joka tapauksessa, jos pääsisin itse asiaan tämän jaaritteluni jälkeen, mikroshortsit ovat vaatekappale, joka paljastaa luultavasti huonoimmat puolet vartalostani, nimittäin äärettömän rumat polvet, sekä reidet, jotka ovat omaan makuuni turhan löllyväiset. Ja tuo pieni vaatekappale, jonka olen tietenkin ostanut mustana, koska musta on rock, pop ja punk, korostaa jalkojeni luonnotonta valkoisuutta entisestään.
 
Eli tiivistetysti, kun ulkona on niin kuuma, että minun on pakko kaivaa mikroshortsit jalkaani ja lähteä ihmisten ilmoille, olen paitsi mukavuusalueeni ulkopuolella, suunnilleen sadan valovuoden päässä siitä. Ja sitten jotain mystistä tapahtui: vedin päähäni halvat, liian suuret ja mahdollisimman teinit aurinkolasit, ja tsädääm. Olo oli kuin olisin mystisen molekyylisiirtymän kautta päätynyt suoraan mukavuusalueeni keskustaan. Mitä helvettiä oikein tapahtui?
 
Pohdiskelin tätä itsekseni aikani, ja tunnistin ilmiön menneisyydestä. Ja tulevasta, nimittäin talvisin mikään ei luo samanlaista turvallisuudentunnetta, kuin ylisuuri kaulaliina, jonka saa vedettyä nenän yli. Pipo syvällä päässä, niin eihän ihmisestä näy kuin silmät. Nyt vain toimin päinvastoin ja piilotin silmät suurien aurinkolasien taa. En osaa selittää miksi nämä asusteet tuovat näin suurta lohtua ja mukavuutta, mutta tajusin miettiväni suuria aurinkolaseja muoti-ilmiönä. Jos edes osa itsestään epävarmoista teineistä tuntee edes samansuuntaista paineiden hellittämistä vetäessään ne kuvottavan suuret ja naurettavat aurinkolasit päähänsä, minä ymmärrän heitä. Ja minä ymmärrän, miksi se on ilmiönä levinnyt niin laajalle.
 
Olen myös aivan varma, että tämä on yksi niistä asioista, joista psykiatri saisi jonkin verran irti.

27. toukokuuta 2012

Sitovat sanat

Kävimme Valkyrian kanssa viime yönä ajatuksia herättävää keskustelua siitä, miten sanat kahlitsevat ihmismieltä. Mielenkiintoinen ilmiö, joka toimii - ikävä kyllä - yleensä paremmin negatiiviseen suuntaan. Kai sitä itse kunkin on helpompi uskoa, että on kömpelö, lihava, maailman huonoin ihminen ja ihmiskunnan pohjasakkaa, kuin että olisi kaunis, sopiva tai tarpeeksi hyvä.

Minä satun tuntemaan enemmän kuin yhden henkilön, joista sen näkee, kuinka sanat oikeasti kahlitsevat. Surullisinta siinä on ehkä se, ettei sanojen tarvitse edes tulla kenenkään muun suusta. Jo sellainen käytös toisilta, joka saa ihmisen pitämään itseään huonompana, saa mielen kotiutumaan siihen ajatukseen. Ja sellainen ajatus, joka on tavallaan lähtenyt ihmiseltä itseltään, on kamalan vaikea kitkeä pois.

En tiedä puhutaanko aiheesta tarpeeksi esim. koulussa tai mediassa, vai ei. Kiusaaminen ainakin otetaan mm. koulumaailmassa säännöllisesti esille, mikä on ehdottoman hyvä asia. Välillä asioiden jankkaamisella on tosin juuri negatiivinen vaikutus. Joka tapauksessa minusta olisi hienoa, jos ihmiset saataisiin jossain vaiheessa oikeasti tajuamaan, että jokaisessa on jotain hyvää. Niiden hyvien puolien esille nostamista voisi korostaa. Mitä jos jokainen koettaisikin päivän aikana kertoa ainakin yhdelle ihmiselle, mikä tässä on hienoa, upeaa, kaunista ja pitää ne negatiiviset mölyt mahassaan? Parempi olisi tietenkin sanoa oikeasti jotain sellaista, mitä tarkoittaa.

Asiaa hieman sivuten, Jani Kaaron kolumni Koeta olla vähän kiltimpi osuu kyllä asian ytimeen. En epäile yhtään, etteikö kiltteys olisi ihmislajin toinen luonto, joten jos nyt koetettaisiin näyttää sitä edes pienillä teoilla? Hymy tuntemattomalle ja kaunis sana ystävälle, niillä sitä maailmaa parannetaan, jos jollain.

25. huhtikuuta 2012

Haluaisin olla sinkku?

Tajusin tässä eräänä päivänä elämäntilanteestani valitellessa jotain hämmentävää. Käytännössä olen ollut viimeiset kuusi vuotta seurustelusuhteessa. Vaikka suhde välissä vaihtui, aikaa kahden suhteen välissä oli kuitenkin niin vähän, etten käytännössä koe olleeni sinkku enää sen jälkeen, kun täytin 15.

Se on hämmentävää. Mutta se selittää niin monta asiaa, että ihan häiritsee.

Välillä minulle tulee puuskia, että haluaisin olla yksin. Ei sillä, että miehessäni olisi mitään vikaa, kaipaan vain tietynlaista vapautta. Että voisi välillä tehdä jotain oman mielen mukaan, silloin kun itseä huvittaa, sopimatta kenenkään kanssa mitään etukäteen. Ja nyt, kun olen tottunut aina olemaan jonkun kanssa, yksin oleminen, hetkittäinkin, on omalla tavallaan pelottavaa. Tavallaan koen tietynlaista itsenäisyyden puutetta, kun en ole kunnolla kokeillut omia siipiäni missään vaiheessa. Ja välillä minä vähän pelkään, että se vaikuttaa tämänhetkisen suhteeni laatuun.

En oikein osaa puhua tästä kenenkään kanssa. Ystäväpiiristäni kukaan ei ole sellaisessa tilanteessa, että he täysin ymmärtäisivät valitusvirteni syyn. Lähimmät ystäväni seurustelevat, mutta he ovat aloittaneet suhteensa vanhempina ja kypsempinä. Yhden kanssa voisin kuvitella keskustelevani aiheesta, sillä hän miettii itsekin aina välillä, onko tämä suhde nyt sitä mitä hän haluaa. Mutta siinä, missä minä pelkään yksin oloa, hän on tottunut siihen. Onhan hänen kihlattunsa puolet vuodesta hukassa.

Toinen, kenelle voisin kuvitella puhuvani asiasta, sattuu sitten taas olemaan henkeen ja vereen romantikko - ja sinkku. Hän ei voi ymmärtää sitä, että valitan kaikin puolin toimivasta parisuhteesta ja haluan välillä olla yksin. Hän kun ei haluaisi ollenkaan olla yksin, vaan valittelee päivät pitkät siitä, ettei hänellä ole miestä.

Joten olen suhteessa, johon olen tyytyväinen, vaikka haluaisin samalla olla yksin, edes hetken. Katsella avoimesti hyvännäköisiä miehiä, ehkä flirttailla vähän ja koetella markkina-arvoani. Olisiko minulla minkäänlaista jakoa? En voi olla potematta lievää syyllisyyttä näistä ajatuksistani ja tuntemuksistani. Haluaisin kuitenkin olla hetken verran vapaa ja sen jälkeen luultavasti haluaisin takertua kultaani entistä tiukemmin.

6. helmikuuta 2012

50 satunnaista asiaa, osa II

Aika jatkella siitä, mihin viimeksi jäätiin.

11. Olen "hörhö".
Hörhöily on niin laaja ilmiö, että rajataanpas vähän. Oma hörhöilyni siis rajoittuu lähinnä roolipeleihin ja kaikkeen fantasia-aiheiseen. Olen siis pelannut pöytäroolipelejä, eniten D&D 2.0:aa, mutta Pathfinderiakin olen kerran päässyt kokeilemaan, sekä paria muuta systeemiä, joiden nimiä en ikävä kyllä muista. Muutenkin kaikenlainen old school fantasia on lähellä sydäntä, tykkään lukea perinteistä ja vähän vähemmänkin perinteistä fantasiakirjallisuutta (mainittakoon DragonLance-saaga ja Abhorsen-trilogia). Perinteitä raiskaavaan materiaaliin en yleensä jaksa tutustua (esim. Twilight).

12. Omistan 12 noppasettiä.
Tämä liittyy siis hyvinkin vahvasti edelliseen kohtaan. Yhdessä noppasetissä on 7 erilaista noppaa. D4 eli nelitahoinen, D6 eli kuusitahoinen (tavallinen arpakuutio), D8 eli kahdeksantahoinen, kaksi D10:ä eli kymmentahoista, D12 eli kaksitoistatahoinen ja D20 eli kaksikymmentahoinen. Alla oleva kuva antaa osviittaa millainen noppasetti voi olla, joskaan minulla ei tuollaista ole. Omani ovat "perinteisiä", kuviottomia noppia, joista ehkä joskus kuvia, kun kamera toimii.
(Ja siis yksinkertaisella kertolaskulla 12*7 päästään siihen, että minulla on tällä hetkellä omistuksessani yhteensä 84 noppaa.)

En omista, kuva täältä.

13. Katson animea ja luen mangaa.
Japani-ilmiö! Eli selvennykseksi, manga on japanilainen sarjakuva ja anime on käytännössä liikkuvaa mangaa. Eli katson piirrettyjä ja luen sarjakuvia. Kerään muutamaa mangaa, mainitakseni vaikka muutaman: Girl Got Game (ilmestyy nykyään suomeksi nimellä Power!), Vampire knight, Black butler ja xXx Holic. Mitään en ole siis vielä saanut kerättyä loppuun asti, mutta noita minulla on useamman pokkarin verran. Ja sitten on niitä, joita en varmaan koskaan vaivaudu keräämään loppuun asti.
Animea en ihan hirveästi ala listata, niitä on tullut katsottua kuitenkin niin paljon. Viimeisimpänä olen katsonut Ben-ton ja Boku wa Tomodachi ga Sukunain. Vanhempia sarjoja, joita on joskus tullut katsottua ovat muiden muassa Great Teacher Onizuka, Hajime no Ippo sekä xXx Holic. Katson lähinnä animea miehekkeeni kanssa, joten sarjat ovat aika pitkälti valittu niin, että ne miellyttäisivät molempia osapuolia jotenkin.

14. Tykkään lastenohjelmista.
Eli katson minä muitakin piirrettyjä kuin animea! Mieleenpainuvimpia ja jollain tavoin parhaimpia ovat Muumit, Halinallet, Prätkähiiret ja Turtlesit. Vanhat piirretyt kunniaan, nämä nykyajan "lastenohjelmat" ovat hirveitä. Eikö sillä ole enää mitään väliä, millaisia vaikutteita lapsille annetaan television kautta?

Tätäkään en omista, nappasin täältä.

15. Soittelen harrastelijanomaisesti.
En ole koskaan suostunut menemään yhdellekään soittotunnille. Näin jälkeenpäin se harmittaa, eikä oikein tiedä, kehtaako sitä enää näin "vanhana" aloittaa, joten soittaminen on jäänyt sellaiseksi satunnaiseksi kokeilemiseksi. Rakastan pianoa soittimena yli kaiken ja minulla on sellainen olo, että jopa ymmärrän miten sen sielunelämä kulkee. Tunnen siis "osaavani" soittaa pianoa edes vähän, vaikka joku kehtaisi varmasti olla eri mieltä. Viimeaikoina on kuitenkin tullut rämpyteltyä kitaraa, ja vähän bassoakin, kun sellainen ilmaantui meidän talouteemme yhtäkkiä yllättäin.
Kesällä mieheke siis osti Ibanezin sähköakustisen kitaran. Sitä on tullut epäsäännöllisesti rämpyteltyä, innostun siitä aina epäsäännöllisesti uudelleen ja uudelleen. Ainoa, mikä välillä vähän vie sitä intoa on viritysmittari, josta paristot ovat päässeet loppumaan. Nyt siinä on onneksi taas toimivat paristot, niin saa sen soittimen kuulostamaan suhteellisen oikealta. Sähköbasso tosiaan vain ilmestyi meille eräänä iltana, kun mieheke oli viettämässä poikien kanssa iltaa. Seurueen basisti kun oli ostanut uuden ja antoi vanhansa pois. Ibanez on sekin, eli meillä on kaksi "Ibanez-vauvaa". ♥

16. Piirtelen.
Sen joku blogia selaillut/lukenut on saattanut aavistaakin. Koen silläkin saralla olevani täydellisen aloittelija, mikään ei koskaan ole tarpeeksi hyvää, enkä jaksa harjoitella, että tulisin paremmaksi. Piirtelen siis vain lähinnä luonnoksia ja kokeilunomaisia, nopeita väkerryksiä, enkä koskaan saa mitään valmiiksi asti ilman ulkopuolista painostusta. Yksi haaveistani oli jossain vaiheessa päästä kuvittajaksi, mutta koin sitemmin itse, etteivät taitoni tällä asteella riitä millään. Joten se jäi sinne mahdollisesti toteutettavien koriin, jos joskus vaikka ihmeellisesti parannun piirtäjänä tai jotakin. Eihän sitä koskaan tiedä.

17. Kirjoittelen, luovastikin.
Tällä hetkellä siis kulutan aikaani opiskelemalla avoimessa yliopistossa luovaa kirjoittamista. Proosa on vanhaa kauraa ja sitä on kiva huvikseen väkertää, mutta myöhemmin kunnolla tutuiksi tulleet runot ja draamat nostattivat vahvan, kielteisen asenteen. Ehkä tämä tästä.
Minulla on "pöytälaatikossa", eli tietokoneeni uumenissa jos jonkunlaista aloitettua tekstiä ja muutama valmis, muutaman sivun novellikin. Tai valmis ja valmis, niitä saisi varmasti hiottua suunnasta tai toisestakin. Eniten tällä hetkellä kirjoittelen MSN Messengeriä hyväksikäyttäen tekstiroolipeliä yhden ihmisen kanssa. Parhaimmillaan aktiivisia roolipelikavereita on ollut neljä samaan aikaan. Jokin viehätys tekstiroolipelissä on, sillä olen aloittanut sen jo aivan nappulana ja vielä vain jaksan jatkaa.

18. En ole ainoa lapsi.
Olen veljeni maininnut useampaankin otteeseen, mutta selvennettäköön vielä tosiaan, että minulla on yksi isoveli. Kaksi vuotta vanhempana hän ei ole liian vanha ja samalla kuitenkin tarpeeksi vanha. Olemme aina olleet läheisiä ja olen aina liikkunut suhteellisen paljon hänen kavereidensa kanssa. Veljeni on tutustuttanut minut moniin asioihin, kuten roolipeleihin, DragonLance-saagaan ja niin edelleen.

19. En kestä kauhua juuri ollenkaan.
Tämä tuli mieleeni siitä, että paras tätä faktaa havannoiva esimerkki liittyy juuri isoveljeeni. Joskus, vuonna 2002, kun olin vielä 11-vuotias, ilmestyi mielipiteitä jakava Hollywood-versio eräästä japanilaisesta kauhuelokuvasta. The Ring kuuluu niihin elokuviin, joita en tähänkään päivään mennessä ole suostunut katsomaan. Se johtuu ihan vain siitä, että veljeni katsoi tämän pätkän. (Täytyy myöntää, etten muista oliko se vuonna 2002 vai myöhemmin.) Sen nähtyään hän ystävällisesti tuli ja selitti minulle elokuvan juonen. Kun siihen juonikaareen liittää tarpeeksi vilkkaan mielikuvituksen, saatiin kahden viikon edestä painajaisia ja syvä kauhu koko elokuvaa kohtaan. En oikeastaan usko, että se on niin pelottava, mutta jos joku muu on joskus nähnyt painajaisia näkemättä itse elokuvaa, ymmärtää varmaan sen, että kynnys katsoa tuo elokuva kymmenenkin vuoden jälkeen saattaa olla yllättävän korkea.

Kiitos IMDb, että lainaatte.

20. Olen suuresti riippuvainen muiden mielialasta.
Miten tämän selittäisi yksinkertaisesti? Silloin, kun minulla on hyvä päivä, minusta on kauhean kiusallista olla ihmisen kanssa, joka on ärtynyt, väsynyt, kiukkuinen tai muuten vain huonolla tuulella. Saatan jopa lopulta ärtyä siitä, että kaikilla muilla on huono päivä ja näinollen muut kieltävät minulta hyvän päiväni. Kuuluneeko tämä empatian piiriin?
Sitten taas, kun itselläni on huono päivä, se näkyy ja kuuluu. Valitan jatkuvasti, ihan kaikesta, tiuskin ja puhahtelen, käyttäydyn kuin jokainen minulta pyydetty asia olisi liikaa vaadittu. Tärkeintä huonossa päivässä on se, että sen saa päästää ulos. Sen jälkeen, kun on valittanut ja puhahdellut tarpeeksi, maailma on taas paljon valoisampi paikka.

Ja tässä toinen osa, näillä näkymin tulee vielä kolme, jos jatkossakin satuilen näin paljon joka kohtaan.