Näytetään tekstit, joissa on tunniste muu maailma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muu maailma. Näytä kaikki tekstit

27. heinäkuuta 2016

Aurinkolasien takana

Puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen on taas hyvä muistuttaa itselle, että kyllä sieltä pääkopasta löytyy ihan järkevää, julkaisukelpoistakin tavaraa. Elämään kuuluu tällä hetkellä paikkakunnan ja koulun vaihtumista, sekä kaasoilua, mutta ei niistä sen enempää tähän hätään. Tein nimittäin mielenkiintoisen havainnon alkuviikolla.
 
Suurin osa Suomesta on tainnut saada nautiskella tukahduttavan kuumista helteistä tässä pari päivää. Lämpötilat, jotka ovat olleet lähempänä kolmeakymmentä kuin allekirjoittanut, ovat saaneet minutkin kaivamaan kaapista vaatteita, joita en ikinä olisi uskonut edes ostavani, puhumattakaan pukemisesta julkisille paikoille. Tämä tällainen mystinen vaatekappale on jotakin niinkin yksinkertaista kuin mikroshortsit.
 
Tähän väliin on hyvä alleviivata, etten rusketu. En kirveelläkään. Olen vitivalkoinen ympäri vuoden, joten jo ulos meno sinällään on aikamoinen saavutus tällä itsetunnolla, koska kirkas vaaleuteni suorastaan hyppii silmille tuon normaalinvärisen ihmismassan keskellä. (Vaikka toki Pokemon Go on saanut muitakin vaaleahipiäisiä, valonarkoja menninkäisiä kömpimään koloistaan kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Itsehän kuulun samaan kastiin, kipitän kaupungilla puhelin tassussa pikselimonstereiden perässä, MOVING ON!)
 
Niin siis mikroshortseista. Huomaahan sen kaupungillakin, että kaikilla ihmisillä ei ole itseluottamusta lähteä vähissä vaatteissa taivaltamaan ihmisten ilmoille, koska, no, talven aikana kerätyt kilot sun muuta potaskaa. Ja minähän tiedän, että minulla ei ns. liikakiloja liiemmin ole missään, olen vain vakaasti sitä mieltä, että ne kilot ovat väärässä muodossa. Olen itsekriittinen ja ahdistunut, ja mielestäni ainoa kaunis asia kehossani on tyyliin kämmenet. Niistäkin tulee tyhmän näköiset, kun tarpeeksi kauan tuijottaa. (Huomioithan, että edellä todettu lausunto on varsin itseironinen ja karrikoitu, ja vaikka ongelmainen olenkin, niin en ihan noin ongelmainen.)
 
Joka tapauksessa, jos pääsisin itse asiaan tämän jaaritteluni jälkeen, mikroshortsit ovat vaatekappale, joka paljastaa luultavasti huonoimmat puolet vartalostani, nimittäin äärettömän rumat polvet, sekä reidet, jotka ovat omaan makuuni turhan löllyväiset. Ja tuo pieni vaatekappale, jonka olen tietenkin ostanut mustana, koska musta on rock, pop ja punk, korostaa jalkojeni luonnotonta valkoisuutta entisestään.
 
Eli tiivistetysti, kun ulkona on niin kuuma, että minun on pakko kaivaa mikroshortsit jalkaani ja lähteä ihmisten ilmoille, olen paitsi mukavuusalueeni ulkopuolella, suunnilleen sadan valovuoden päässä siitä. Ja sitten jotain mystistä tapahtui: vedin päähäni halvat, liian suuret ja mahdollisimman teinit aurinkolasit, ja tsädääm. Olo oli kuin olisin mystisen molekyylisiirtymän kautta päätynyt suoraan mukavuusalueeni keskustaan. Mitä helvettiä oikein tapahtui?
 
Pohdiskelin tätä itsekseni aikani, ja tunnistin ilmiön menneisyydestä. Ja tulevasta, nimittäin talvisin mikään ei luo samanlaista turvallisuudentunnetta, kuin ylisuuri kaulaliina, jonka saa vedettyä nenän yli. Pipo syvällä päässä, niin eihän ihmisestä näy kuin silmät. Nyt vain toimin päinvastoin ja piilotin silmät suurien aurinkolasien taa. En osaa selittää miksi nämä asusteet tuovat näin suurta lohtua ja mukavuutta, mutta tajusin miettiväni suuria aurinkolaseja muoti-ilmiönä. Jos edes osa itsestään epävarmoista teineistä tuntee edes samansuuntaista paineiden hellittämistä vetäessään ne kuvottavan suuret ja naurettavat aurinkolasit päähänsä, minä ymmärrän heitä. Ja minä ymmärrän, miksi se on ilmiönä levinnyt niin laajalle.
 
Olen myös aivan varma, että tämä on yksi niistä asioista, joista psykiatri saisi jonkin verran irti.

5. syyskuuta 2012

Ei sentään ihan eurokriisi (mutta kriisi kuitenkin)

Olen ollut pitkään hiljaa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei minulla ole ollut mitään sanottavaa. Eikä aikaa sanoa mitään. Ne tunnit, jotka olen kotona, menevät täysin uuteen päivään heräilyyn, suihkussa käymiseen ja nukkumaan menoon. Välillä ehdin syödä jotakin.

Tämän hetkinen työrytmini on suorastaan ahterista. Lähden päivittäin 11:30, olen vähintään 16:00 asti töissä, välillä käyn kääntymässä vain palatakseni töihin 19:00 ja välillä tulen kotiin ensimmäisen kerran vasta 23:00 jälkeen. Ja koska joudun hyppimään paikasta paikkaan, niinä päivinä, kun olen sen melkein 12 tuntia poissa kotoa, en ehdi syödä kunnolla kuin juuri ennen lähtöäni. Lisäksi teen lauantaina 3-6 tuntista päivää, riippuen lauantaista. Viikossani on siis yksi täysin vapaa päivä ja se menee kotiaskareissa, niissä asioissa, mitä ei viikolla ole ehtinyt/saanut aikaiseksi.

Minulla on kaikin puolin siis hyvin elämätön olo. Hyvä, että ehdin nähdä miestä, jonka kanssa jaan talouden, puhumattakaan, että ehtisin nähdä ketään muuta. Ja kaikki lähinnä siksi, ettei minulla ole kanttia sanoa työnantajalle, etten tee, en ota lisää satunnaisia hyppytunteja päivääni ja käytä taukojani siirtymällä paikasta toiseen. Mies pauhaa, etten pidä oikeuksistani kiinni, hän on luultavasti oikeassa, mutta minulla ei ole selkärankaa. Olen kohta kuukauden puhunut, että pyytäisin yhden kohteen siirtämistä jollekin toiselle, koska jatkuva kumartelu aiheuttaa jatkuvia huimauskohtauksia. Aina kun mies kysyy, olenko hoitanut asian, menen vaikeaksi. Olen selkärangaton. Vaikka pidemmän päälle, eihän tämä voi olla hyväksi.

Vallitseva tilanne on kasvattanut epätoivoa allekirjoittaneen mielessä, selkeästikin, sillä tajuan takertuvani jokaiseen elämänohjeeseen, joka jostain irtoaa. "Ajattele positiivisesti." "Elä, kuin huomista ei olisikaan." "Tee, niin kuin itse haluat." Ja sitä rataa. Elämästä päättäminen tuntuu tällä hetkellä luksukselta, johon köyhällä ei ole varaa. Pitäähän minunkin jostain saada rahat ruokaan, ja muuta ei tunnu olevan tarjolla.

Ehkä tämä tästä.

27. toukokuuta 2012

Sitovat sanat

Kävimme Valkyrian kanssa viime yönä ajatuksia herättävää keskustelua siitä, miten sanat kahlitsevat ihmismieltä. Mielenkiintoinen ilmiö, joka toimii - ikävä kyllä - yleensä paremmin negatiiviseen suuntaan. Kai sitä itse kunkin on helpompi uskoa, että on kömpelö, lihava, maailman huonoin ihminen ja ihmiskunnan pohjasakkaa, kuin että olisi kaunis, sopiva tai tarpeeksi hyvä.

Minä satun tuntemaan enemmän kuin yhden henkilön, joista sen näkee, kuinka sanat oikeasti kahlitsevat. Surullisinta siinä on ehkä se, ettei sanojen tarvitse edes tulla kenenkään muun suusta. Jo sellainen käytös toisilta, joka saa ihmisen pitämään itseään huonompana, saa mielen kotiutumaan siihen ajatukseen. Ja sellainen ajatus, joka on tavallaan lähtenyt ihmiseltä itseltään, on kamalan vaikea kitkeä pois.

En tiedä puhutaanko aiheesta tarpeeksi esim. koulussa tai mediassa, vai ei. Kiusaaminen ainakin otetaan mm. koulumaailmassa säännöllisesti esille, mikä on ehdottoman hyvä asia. Välillä asioiden jankkaamisella on tosin juuri negatiivinen vaikutus. Joka tapauksessa minusta olisi hienoa, jos ihmiset saataisiin jossain vaiheessa oikeasti tajuamaan, että jokaisessa on jotain hyvää. Niiden hyvien puolien esille nostamista voisi korostaa. Mitä jos jokainen koettaisikin päivän aikana kertoa ainakin yhdelle ihmiselle, mikä tässä on hienoa, upeaa, kaunista ja pitää ne negatiiviset mölyt mahassaan? Parempi olisi tietenkin sanoa oikeasti jotain sellaista, mitä tarkoittaa.

Asiaa hieman sivuten, Jani Kaaron kolumni Koeta olla vähän kiltimpi osuu kyllä asian ytimeen. En epäile yhtään, etteikö kiltteys olisi ihmislajin toinen luonto, joten jos nyt koetettaisiin näyttää sitä edes pienillä teoilla? Hymy tuntemattomalle ja kaunis sana ystävälle, niillä sitä maailmaa parannetaan, jos jollain.

22. huhtikuuta 2012

Epäeettistä älyllisyyden pohdintaa

Saan välillä todella epäeettisiä ajatuksia. Sellaisia, ettei niitä nyt kauhean monelle kehtaisi tunnustaakaan, mitä nyt suunnilleen samanhenkiselle lähipiirille. Nyt ajattelin kuitenkin, ihan oikeasti, kirjoittaa yhden epäeettisen ajatusketjuni tänne, kokonaisuudessaan.

Koko juttu lähti, kuten se liian usein lähtee, liikkeelle siitä, etten vain taas yksinkertaisesti kestänyt sitä, kuinka tyhmiä ihmiset osaavat välillä olla. En muista tilannetta, eikä sillä ole mitään väliäkään, mutta jostakin tulvahti taas sellainen käsittämätön ärtymys tyhmiä ihmisiä kohtaan. Enkä nyt yritä alleviivata, että olisin itse kauhean fiksu, ei, olen yleensä harvinaisen tyhmä, mutta silti on olemassa aivan liikaa niitä, jotka ovat minuakin tyhmempiä.

Ihmiskokeethan ovat hirveän epäeettisiä, kuten minusta on ajatus jalostamisestakin. Nämä kaksi asiaa kun yhdistetään, saadaan hyvin, hyvin epäeettinen ajatus. Voisiko ihmisiä jalostaa fiksummiksi? Toistan itseäni: ihmiskokeet ovat epäeettisiä, mutta voisiko tätä kokeilla esimerkiksi rotta-populaatiolla (vahingoittamatta eläimiä, tietenkin)? Jos otettaisiin rottalauma ja määritellään, mikä on keskivertoa älykkäämpää toimintaa ja lähdetään jalostamaan sitä, jalostuisiko laumasta ennen pitkään, sukupolvi toisensa jälkeen tavallista älykkäämpi rottalauma? Harmiton koe olisi sinällään epäeettinen, että jos älykkyyttä todella voisi jalostaa, se saattaisi herättää väärissä ihmisissä vääränlaisia ajatuksi.

Suunnittelin myös, miten tämä pitäisi toteuttaa ihmiskokeena. Koska en ole väkivallan ystävä (vaikka tietynlaista "arjalaisuutta" onkin haistettavissa), ajattelin ensimmäiseksi, että tietyn rajan alle jäävät yksilöt pitäisi kastroida. Pitäisi tehdä varmaksi, ettei "liian tyhmä" voi hankkia lapsia. Kysymys kuuluukin, mikä on tarpeeksi älykäs ja miten älykkyyttä edes tässä tilanteessa mitattaisiin. Ihmisoikeuksista lienee turha edes puhua. Tämä ajaisi maailman suorituskeskeisen Aasian suuntaan: säännöllisin väliajoin olisi kokeita ja mittauksia, joissa pitäisi pärjätä mahdollisimman hyvin. Kaikki alkaisi jo vaippaiässä. Jos keskimääräinen älykkyys kasvaisikin, olisiko siitä mitään hyötyä, kun kaikki energia menisi suunnattoman monimutkaisen (ja epäoikeudenmukaisen) järjestelmän pyörittämiseen? Ja miten kävisi vapaalle tahdolle ja unelmille? Osaisivatko ihmiset enää elää?

Älykkyys on yleensä yksi viihdyttävimmistä spekuloinnin aiheista, kun käymme Ravenin kanssa kävelyllä. Jos ihmisen jalostaminen älykkäämmäksi kävisi vielä (ehkä) teoreettisesti järkeen, viimeisin ajatuksemme ei. Entä, jos älykkyyttä voisi lisätä jonkinlaisella lääkkeellä tai rokotteella? Tämä ajatus nosti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia, mutta esitänpä niistä muutaman pohdittavaksi. Jos tällainen lääkeaine todella keksittäisiin, missä sen raja tulisi vastaan? Jos meidän mittapuullamme älykkäät ihmiset saisivat lisättyä itselleen älykyyttä vielä enemmän, millaiseksi ihmiskunta kehittyisi? Joutuisimmeko yhden yliälykkään henkilön vallan alle, salainen lääkeaine kiertäisi kovaan hintaan pimeillä markkinoilla, monet yrittäisivät tehdä sitä itse vai mitä ihmettä siitä voisikaan seurata?

Tekstin sävystä ehkä huomaa, että itse pidän liiallista älykkyyttä jonkinlaisena uhkana vapaalle mielelle ja unelmille. Enkä nyt väitä, etteivät älykkäät ihmiset unelmoisi niin kuin kaikki muutkin, mutta jokseenkin, kun näitä asioita miettii, sitä maalaa aina itselleen kuvan onnettomasta, sieluttomasta maailmasta, jossa vain älykkyydellä on merkitystä, eikä teoilla tai unelmilla. Ja silti jotenkin hassusti tulee mieli kokeilla, jos vain voisi koettaa, että miten siinä oikeasti kävisi.

Tämä pitkä selitys on hyvä lopettaa siihen toteamukseen, että ihmiset eivät tunnu ikinä osaavan ajatella asioita loppuun. Jälleen yksi ihmisrodun vika, ollaan olevinaan niin fiksuja, eikä silti osata ajatella tekojen seurauksia. Onko se älykkyys oikeasti niin hienoa sitten loppupeleissä?

P.S. Ensimmäinen ajastettu postaus!

9. maaliskuuta 2012

KONY 12

Mikä helvetti? En mitenkään jaksanut kulutta puolta tuntia katsoen mm. Facebookissa kiertävää videota. En siis todellakaan tiedä mistä on kyse, mutta siitä voi päätellä jo jotakin, että millaiset ihmiset sitä jakavat. Äärimmäisen helposti provosoitavat, eivät ne korttelin kirkkaimmat lamput. Yksikään oikeasti fiksulta vaikuttava ihminen ei ole kyseistä videota (ainakaan minun Facebookissani) jakanut.

Luin myös jostain ohimennen spekulaatiota, kuinka luotettava tuon videon julkaissut Invisible Children on. No, lyhyen taustatutkimuksen jälkeen, kyse on järjestöstä, jonka (tämähetkinen?) tavoite on kasvattaa maailman tietoisuutta Herran vastarinta-armeijasta (LRA) ja ehkäistä lasten pakkovärväämistä tähän sissiarmeijaan, tai jotakin sen suuntaista.

Osoitan taas olevani täysiverinen ensimmäisen maailman valkoihoinen. En edelleenkään aio katsoa videota selvittääkseni, mistä todella on kyse. Enkä todellakaan aio lahoittaa rahojani, vaikka ajatus olisi kuinka hyvä. Tiedän, pienellä rahalla saisi jo paljon aikaan kolmannessa maailmassa, mutta minulla ei oikeasti ole tahtoa tai varaa.

EDIT// Lisää taustatietoa/yski mielipide tähän täältä. (Englanniksi tosin ja sieltä löytyy jatkolinkkejä aiheeseen, miksi vastustaa KONY 2012-liikettä.)