Näytetään tekstit, joissa on tunniste at work. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste at work. Näytä kaikki tekstit

15. syyskuuta 2012

Hyvä päivä

Kyllä ihmiselle vain tulee hyvä mieli, kun se saa aikaiseksi jotain, mitä on pitänyt tehdä jo aiemmin ja kun siitä vielä saa kiitosta. Kauhean paljoa en loppujen lopuksi tehnyt tänään, mutta aikataulutin itselleni sosiaalisen hetken Nebulaen kanssa, sekä sovin armaan Karusellipojan kanssa menoa sunnuntaiksi, joten kaipa sekin jo piristi. Välillä sosiaalistakin elämää tämän työrupeaman keskellä!

Pyysin tosiaan Nebulaen istuskelemaan seurakseni, kun siivoilin. Kirjahyllyn kaappien läpikäynti sujui luontevasti, kun sai höpötellä, nauraa ja pelleillä samalla. Varsinkin, kun Nebulaen näkeminen oli taas jäänyt moneksi kuukaudeksi, vaikka vielä alkukesästä näimme vähintään kerran viikossa. Hui! No, jospa asiaan nyt tulisi muutos.

Töissäkin meni hyvin, yllättävän hyvin. Menin kaksi tuntia aiemmin, jotta pääsisin ajoissa pois ja olin vain 20 minuuttia ylitöissä! Yleensä perjantaisin tiskivuorossa kun vierähtää reilusti yli tunti sen jälkeen, kun vartijalta loppuisi työaika. Inhaa se on toista pitää töissä pitkälle yli puolenyön, mutta kun ei se vartijaraasu voi minua yksinkään jättää..

Olen myös päättänyt keräillä pieniä, hymyilyttäviä asioita. Hymytytön tumblr:sta voi käydä katsomassa, mikä minua on hymyilyttänyt - ehkä sieltä löytyy joitain muitakin hymyilyttäviä asioita. Joka päivä jotain, siihen pyritään, sillä aivan varmasti päivittäin tulee hymyiltyä!

(Tässä vaiheessa on hyvä tajuta, etten ole Nebulaesta niin paljoa puhunutkaan aiemmin, että nicki olisi missään välissä vilahtanut.. Noh, lukioaikainen ystävyys kyseessä näin hyvin, hyvin tiivistettynä. Ja tänään oli tosi kivaa. ♥ Taas.)

5. syyskuuta 2012

Ei sentään ihan eurokriisi (mutta kriisi kuitenkin)

Olen ollut pitkään hiljaa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei minulla ole ollut mitään sanottavaa. Eikä aikaa sanoa mitään. Ne tunnit, jotka olen kotona, menevät täysin uuteen päivään heräilyyn, suihkussa käymiseen ja nukkumaan menoon. Välillä ehdin syödä jotakin.

Tämän hetkinen työrytmini on suorastaan ahterista. Lähden päivittäin 11:30, olen vähintään 16:00 asti töissä, välillä käyn kääntymässä vain palatakseni töihin 19:00 ja välillä tulen kotiin ensimmäisen kerran vasta 23:00 jälkeen. Ja koska joudun hyppimään paikasta paikkaan, niinä päivinä, kun olen sen melkein 12 tuntia poissa kotoa, en ehdi syödä kunnolla kuin juuri ennen lähtöäni. Lisäksi teen lauantaina 3-6 tuntista päivää, riippuen lauantaista. Viikossani on siis yksi täysin vapaa päivä ja se menee kotiaskareissa, niissä asioissa, mitä ei viikolla ole ehtinyt/saanut aikaiseksi.

Minulla on kaikin puolin siis hyvin elämätön olo. Hyvä, että ehdin nähdä miestä, jonka kanssa jaan talouden, puhumattakaan, että ehtisin nähdä ketään muuta. Ja kaikki lähinnä siksi, ettei minulla ole kanttia sanoa työnantajalle, etten tee, en ota lisää satunnaisia hyppytunteja päivääni ja käytä taukojani siirtymällä paikasta toiseen. Mies pauhaa, etten pidä oikeuksistani kiinni, hän on luultavasti oikeassa, mutta minulla ei ole selkärankaa. Olen kohta kuukauden puhunut, että pyytäisin yhden kohteen siirtämistä jollekin toiselle, koska jatkuva kumartelu aiheuttaa jatkuvia huimauskohtauksia. Aina kun mies kysyy, olenko hoitanut asian, menen vaikeaksi. Olen selkärangaton. Vaikka pidemmän päälle, eihän tämä voi olla hyväksi.

Vallitseva tilanne on kasvattanut epätoivoa allekirjoittaneen mielessä, selkeästikin, sillä tajuan takertuvani jokaiseen elämänohjeeseen, joka jostain irtoaa. "Ajattele positiivisesti." "Elä, kuin huomista ei olisikaan." "Tee, niin kuin itse haluat." Ja sitä rataa. Elämästä päättäminen tuntuu tällä hetkellä luksukselta, johon köyhällä ei ole varaa. Pitäähän minunkin jostain saada rahat ruokaan, ja muuta ei tunnu olevan tarjolla.

Ehkä tämä tästä.

7. toukokuuta 2012

Maanantaiaamu, indeed

Tänään oli taas lievästi katastrofin ainekset ilmassa, kun neljän jälkeen suuntasin töihin. Olin jo ehtinyt polttaa sormeni paahtimessa ja lähdin vähän myöhässä. Kohdehan oli sellainen, ettei sinne sisälle saanut mennä, ellei siellä jo jotakuta ollut, kun ei hälyttimien koodeja ollut annettu meille ollenkaan. No, petolliset nuo ajastetut valaisimet, katsoin sitten ikkunasta, että juu, valothan siellä on päällä ja painelin sisälle. Voi varmaan arvata, ettei siellä sitten ketään ollut?

Siinä sitten seisoskelin pihalla syyllisen näköisenä, mutta kiltisti, ja odotin, että joku ilmaantuisi pelipaikalle. Aikani odoteltuani sainkin sitten sellaisen söppänän vartijapojun seurakseni, joka sattui samalla olemaan vanha luokkakaveri ja entinen ihastuskin, hemmetti soikoon. Kyllä aikana nöyränä pahoittelin, että toinen joutui takiani nousemaan ennen viittä ja piskuinen tuli persauksen alla ajamaan paikalle. Noh, naureskeluksi ja kuulumisten vaihtamiseksi se sitten meni. Oli jokseenkin helpottava fiilis, että ensimmäistä kertaa, kun sain vartijan paikalle, se sattui olemaan vanha tuttu. Siinä sitten ihmeteltiin leppoisan höpinän ja muutaman kirosanan merkeissä.

Puoli tuntia siinä palloiltiin etsimässä puhelinnumeroa, johon soittaa, kun paikalle viimein saapui se henkilö, jonka olisi pitänyt olla paikalla tuntia aikaisemmin. Naisraukka oli muutenkin panikoitunut, kun oli mennyt nukkumaan pommiin, eikä vartijan asuun sonnustautuneen nuorukaisen näkeminen ensimmäiseksi ilmeisemminkään lieventänyt tätä hätäännystä. Tilanteen loppuunselvitys sujui nopeasti ja pääsin aloittelemaan hommiani, tosin vasta silloin, kun minun olisi pitänyt jo melkein olla valmis. Ei se mitään! Kenenkään aikataulu ei mennyt sen enempää sekaisin ja tilanne huvitti minua jo siinä vaiheessa. Osittain varmaan siksi, että vartijakaveri otti tilanteen niin rennosti ja huiski vaan kädellään, että näitähän nyt sattuu itse kullekin.

Mutta täytyy kyllä myöntää, vaikka tilanne meni ohi ilman suurempaa ärtymystä kenenkään suunnalta, vähän jännittää, kun pitää seuraavan kerran kyseiseen kohteeseen mennä. Olisikohan siellä vaikka joku aikaisin ensi kerralla?

13. heinäkuuta 2011

Aivasteleva hymypatsas

Eilen sain asiakkaalta kiitosta siitä, että hymyilen niin paljon. Minun on töissä tosiaan helppo hymyillä, oli millainen päivä vain. Kassalla on vain helppoa asennoitua kaikkeen hymyllä ja väsyneellä naurulla - lisäksi asiakkaat ovat pääasiassa mukavia, tai jos eivät niin mukavia, niin se johtuu siitä, että tavalliset tervehdykset jäävät uupumaan. Kukaan täällä ei ole oikeasti vaikea asiakas.

Kukaan ei kuitenkaan aiemmin ole sanonut mitään siitä, että hymyilen. Pääasiassa ihmiset  ovat vain hymyilleet takaisin.  Ja koska kyse on tehtaan työmaaruokalasta, täällä ovat aika pitkälti samat ihmiset päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Tämä vanhempi herra on kuitenkin "ulkopuolinen" ja hänen sanansa saivat kyllä hymyilemään astetta leveämmin.
"Täällähän on sellainen hymytyttö, että hymypatsaan tarvitsisi."

Kyllä tämä muistutti hyvin siitä, kuinka pienet asiat voivat piristää päivää. Vaikka eilinen ei ollutkaan huono päivä, oli se silti mieltä lämmittävää saada positiista kommenttia jostakin sellaisesta, joka on itselle itsestäänselvyys.

Muistin taas tänään, miksi kannattaa aivastaa, kun aivastuttaa. Jokainen, joka on joskus "pitänyt aivastuksen sisällään" tietää sen, että keskimäärin 120km/h ulos pyrkivä ilma tekee kipeää, kun sitä ei päästäkkään ulos.Tosin, ehkä sen sanoo jo maalaisjärkikin, vaikkei omia kokemuksia olisikaan. Minä vain en opi edes kantapään kautta.

Kuva © Koululainen.fi