21. kesäkuuta 2011

Korkealentoista sienistelyä

Tänään oli paha päivä. Ei sellainen paha päivä, että kaikki asiat olisivat menneet pieleen, vaan sellainen paha päivä, ettei mitään ehtinyt, eikä olisi millään jaksanutkaan. Ehkä opin vielä joskus menemään tarpeeksi ajoissa nukkumaan, tai ainakin kanavoimaan väsymykseni vähän paremmin. Mutta en tänään.

Monen mutkan kautta mietin tänään erilaisia fobioita ja fobioihin verrattavia "psyykkisiä häiriöitä". En tiedä, ovatko fobiat oikeasti psyykkisiä häiriöitä, mutta mielestäni se kuulostaa miellyttävämmältä kuin "sairaus". Itselläni ei ole mitään ylimaallisen vahvaa fobiaa, eniten pelkään korkeita paikkoja, ja se pelko osaa kyllä ajoittain olla aika vahva.

Se on helpoin selittää käytännön esimerkillä. Kuvitellaan, että minä ja joku muu olemme 2. tai 3. kerroksen parvekkeella. Kehtaan väittää, että kiinnitin siihen huomiota tai en, minä sijoittaudun lähelle seinää. Ainakin lähemmäs seinää kuin kaidetta. Ja jos nyt satunkin menemään kaiteen viereen, puristan sitä molemmin käsin, enkä todellakaan katso alas. Sillä jos katson, jaloissani käy hyvin epämiellyttävä tunne siitä, etteivät ne kanna.

Pysytään vielä siellä parvekkeella. Oletetaan, että tapojeni mukaan olen sijoittautunut lähelle seinää, jotta oloni on mahdollisimman turvallinen. Sitten kiinnitetään huomio seuralaiseeni. Jos hän nojaa selkänsä kaiteeseen, minulla on epämiellyttävä olo. Jos hän nojaa kaiteeseen niin, että hän "nostaa painonsa käsiensä varaan" ja hänen jalkansa nousevat parvekkeen lattiasta, minua huimaa. Ja auta armias, jos hän nousee kaiteelle istumaan. Siinä vaiheessa en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin pitämään itseni pystyssä ja toivomaan, että seuralaiseni laskeutuisi turvallisesti takaisin parvekkeen puolelle.

Myönnettäköön, että kertomuksessani on vähän muka-kirjoittajan liioittelua, mutta mikä tärkeämpää, minulla taitaa oikeastaan olla aika paha fobia. Nämä ovat näemmä näitä asioita, joita ei itse ymmärrä, ennen kuin sen on selittänyt jollekin tai vain kirjoittanut ylös.

Mitä varsinaisesti päivällä mietin, oli se, voisiko jotkut äärimmäiset nirsoudet luokitella fobiaksi? Itselläni nimittäin on sieniin sellainen suhde, etten ole kuullut kenenkään toisen nirson puhuneen tällaisesta mitään. Minä siis en vain pysty syömään sieniä. Vaikka ruoka olisi kuinka herkullista, siinä vaiheessa kun tajuan, että siellä on sieniä, minua alkaa oksettaa. Saan käyttää kaiken tahdonlujuuteni, etten ala kakoa ja sylkeä. Tämä on kiusallista avokin äidin seurassa. Kun pitää vain koettaa niellä silmät vedessä.

Kiusallisinta siitä tekee se, etten ymmärrä sitä itsekään. Miksi minulla on niin vahva inho sieniin? Lapsuuteeni ei käsitysteni mukaan liity mitenkään traumaattisia kokemuksia, joiden pääosassa näyttelisivät sienet. Avauduin tästä jopa terveydenhoitajalle, joka lähinnä kohautti hartioitaan, tokaisi, että hyvä kun tiedostat ongelman itse ja käski vältellä sellaisia ruoka-aineitta. No mutta, sehän oli hyödyllistä!

En tosiaan tiedä ketään muuta, jolla tällaista olisi esiintynyt. Toisaalta se hieman huolettaa minua, mutta lähinnä koko juttu on minusta vain outo. Minä en syö miltei mitään. "En syö" -listani on varmaan pidempi kuin "Syön"-lista, jos sellaista olisi siis pakko lähteä kokoamaan. Ja silti, en tiedä mitään muuta, mikä vaikuttaisi minuun noin vahvasti.

Ei kommentteja: