21. tammikuuta 2011

Hymyilen kohti seuraavaa surua

Päivitystiheys on hiipunut hiljalleen. Jotenkin tuntuu, ettei millään riitä sanottavaa. Tavallinen arki on taas alkanut ja mieli pyörii koulujutuissa. Se on tylsää.

Yhden mielenkiintoisen ajatuksen voisin kuitenkin jakaa. Se syntyi isoveljeni kanssa käydystä ehkei niin pirteästä, mutta ajatuksellisesti hedelmällisestä keskustelusta. Keskustelu oli lyhyt ja se käytiin matkalla sairaalaan, laitokseen, joka ahdistaa allekirjoittanutta kaikin mahdollisin tavoin.

Lokakuussa kuulin ensimmäisen itseäni todella koskettavan suru-uutisen vuosiin. Isoäitini sisko, eli äitini täti ja samaten hänen hyvä ystävänsä nukkui pois. Se oli ahdistavaa aikaa, sillä vaikka menetys ei suoranaisesti ollut henkilökohtainen, sillä en ollut loppupeleissä hänen kanssaan paljoa tekemisissä, kyseessä oli kuitenkin sukulainen. Ja äidin ja isoäidin seurassa oli vaikea olla.


Viime viikolla kun kävelin kaupungilla, luulin hetken nähneeni isotätini. Se kuitenkin, oletettavasti, oli joku muu. Kuitenkin se, että ehdin pohtia asiaa itsekseni ennen kuin tajusin, ettei se ole edes mahdollista, on jotenkin hämmentävää. Onko kyse siitä, ettei mieli tahdo vieläkään ymmärtää vai siitä, että mieli yrittää sulkea sen faktan pois? Oli miten oli, veljeni sanoi, että on kokenut saman tunteen usein.

Jotenkin tästä aiheesta on tullut tabu. Ensin sitä vatvottiin, kuinka surrealistiselta se tuntuu ja nyt kukaan ei sano sanaakaan. Johtuneeko siitä, ettei kukaan halua masentaa toista puhumalla siitä, tai ehkä kaikki ovat unohtaneet sen? Unohtaneet tai työntäneet ajatuksistaan niin, että se häälyy mielen perukoilla odottamassa oikeaa hetkeä iskeä.

Menneitä ei saisi unohtaa, mutta surun yli pitäisi päästä niin, että voi hymyillen muistella. Mahtaakohan joku todellisuudessa pystyä siihen?

3 kommenttia:

Riina kirjoitti...

Itse olen huomannut saman. Mun täti, äitini sisko siis, kuoli ennen joulua. Ei täti mitenkään läheinen ollut mulle, mutta hautajaisissa mua itketti ihan kamalasti... johtui varmaan siitä, kun äiti ja tädin perhe osoittivat niin näkyvästi kaipauksensa. Mutta nyt siitä ei sitten puhuta enää mitään, enkä minäkään "uskalla" ottaa asiaa puheeksi.

Itse uskon olevani surun kanssa melko "kehittyvä". Oma mummi kuoli vuosi sitten ja surin sitä ihan kamalasti. Itkettää oikeastaan vieläkin, kun ajattelen mummia, mutta enemmänkin hyvien muistojen takia, en niinkään surun. Se, että kuitenkin on ne ihanat muistot, niin miksi niiden ihanuudelle ei voisi itkeä? Mä kun olen herkkä ihminen ja alan siis itkeä jopa elokuvien minimaalisen onnellisista lopuista... :D

Ihana biisi muuten, kuka esittäjä ja minkä niminen?

karuselli kirjoitti...

Ehkä meistä kukaan ei uskalla ottaa asiaa oikeasti puheeksi. Tuntuu kamalan vaikealta aloittaa keskustelu, vaikka se lähtisikin positiivisesta asiasta. Kun joku asia päätyy häneen, alkaa vaivaantunut hiljaisuus. Kukaan ei halua hyväksyä. Kuitenkin hän ehkä haluaisi meidän jo nostavan leuan irti rinnasta, katsomaan eteenpäin ja muistamaan häntä hymyssä suin. Helppoa se ei ole, kukaan ei kai ole vielä valmis. Hän jätti suuren tyhjän aukon, mutta varmasti toivoo meidän täyttävän sen hymyllä ja kauniilla muistoilla. Hän tietää, että me kaipaamme.

TouchOfDeath kirjoitti...

Riina, joo koen kanssa olevani herkkä elokuvien sun muiden tunteellisislle kohdille, mutta kun on ihmisiä ympärillä, en millään kehtaa itkeä.

Ja kappaleen esittäjä on Nomy, itse kappale kulkee nimellä If you can hear this. :)

Karuselli-rakas, eiköhän tää tästä sit kuitenki. <3 Ollaan vahvoja, ni eiköhän tää tästä.