11. tammikuuta 2011

Ei paljon kerrottavaa

Pettymys on ehkä kamalin tunne, jonka rakastetun kasvoilta voi joutua lukemaan. Ja vaikka toinen olisi kuinka pettynyt ja vaikka se tuntuisi kuinka pahalta, ihminen on pohjimmiltaan aina samanlainen.

En tiedä voiko ihminen oikeasti muuttua tai muuttaa itseään. Sen tiedän, että toista ei voi muuttaa. Et saa toista oikeasti tekemään jotain, mitä tämä ei todellakaan halua. Jos toinen ei halua laihtua, et voi laihduttaa hänen puolestaan. Jos toinen ei halua lopettaa tupakointiaan, et voi häntä siihen pakottaa. Muutoksen on lähdettävä kohteesta itsestään. Mutta entäs sitten, kun halua on, mutta sisu puuttuu? Jotkut muutokset elämässä ovat sellaisia, että niihin pitää oikeasti sitoutua. Jos ei jollain tasolla ole valmis sitoutumaan muutokseen, sitä ei tule.

Minä olen huono muuttumaan. Otan mieluummin sen kannan, että minut saa hyväksyä tällaisena tai kävellä ulos ovesta. En pakota ketään katsomaan itseäni, jos näky ei miellytä. Jos olen ärsyttävä, sitten olen. Joskus saatan tosin yrittää, todella yrittää. Mutta muuttumisen lisäksi olen huono rutinoitumaan, ainakin jos joudun tekemään sen yksin. Ja sitten taas toisaalta, en jaksa kuunnella joka päiväisiä muistutuksia ja kehotuksia. Sellainen ärsyttää minua, vaikken oikeastaan edes tiedä miksi. Ehkä siksi, etten ole valmis muuttumaan ja koen kehotukset ja muistutukset painostavina.

Minun suurin ongelmani muuttumisen suhteen on se, että yleensä kyseessä on asia, jota toinen pitää suurempana ongelmana kuin minä itse. Minulla ei ole mitään motivaatiota muuttua, sillä en ymmärrä ongelman suuruutta. Enkä yleensä edes yritä ymmärtää. Ei, minä vain ärsyynnyn.

Olen aivan liian tottunut tekemään asiat niin kuin itse haluan. Osittain siksi myös pelkään sitoutua erilaisiin projekteihin. En koe, että ryhmätyötilanteet olisivat minulle haastavia, on vain asioita, joista olen niin vahvasti omaa mieltäni, etten helposti taivu kompromisseihin. Heitän mieluummin hanskat tiskiin koko projektin kanssa kuin koetan taipua kaikkia miellyttäviin kompromisseihin. Tämän puolen tiedostaneena vältän koulussakin ylimääräisiä ryhmätöitä ja -projekteja.

Ensimmäinen askel ongelman ratkaisuun on ongleman myöntäminen - entäs seuraava?

Ei kommentteja: