"Hitsaan lankatekniikoiden kurssityöksi lapaset"

Piti jossain kohtaa ottaa tavoitteeksi kirjoittaa säännöllisemmin, koska opiskelijaelämässä tapahtuu kauheasti kaikkea, jonka haluaisin muistaa jälkeenpäin. Opiskelijaelämässä kuitenkin tapahtuu niin kauheasti kaikkea, ettei aika, energia tai muisti riitä blogin säännölliseen ylläpitämiseen kaiken muun ohella.

Tänään pinnalla on ollut hitsaus yhdestä ryhmätyöstä johtuen, ja viime aikoina on taas tullut selväksi, miten huonosti pienessäkin yhteisössä kulkee informaatio. Ensimmäiseltä vuodelta mieleen jäi se, miten opettajan tulee sietää jatkuvaa muutostilassa olemista, sitä ettei oikeastaan koskaan ole "valmis". No, muutosta ja epätietoisuutta ja niiden kanssa pärjäämistä on nyt ainakin tullut harjoiteltua.

Käsityökasvatuksen aineopinnot ovat tässä kakkosvuoden aikana vaatineet jo paljon ja tulevat vaatimaan vielä hirmuisia ponnistuksia, ennen kuin kaikki nopat on nätisti paketoitu ja hommat hoidossa. Kello naputtaa takaraivossa, sillä meidän työskentelytilamme menevät kiinni huhtikuun lopussa remontin vuoksi. Hehehe. Eh.

Maalliset tekijät sivuuttaen olen huomannut tässä kuluneen syksyn ja kuluvan kevään aikana, että olen löytänyt jostain itsevarmuutta. En esiintymiseen tai olemiseen, saati vieraiden asioiden tekoon varsinaisesti (enkä vieläkään koe, että hallitsisin mitään aihealuetta oikeasti, vaikka mm. ompeluluokassa olen enemmän kuin kerran toiminut neuvovana osapuolena). Mutta jotenkin jotain on tapahtunut, kun ne pelottavat metallidemotkaan eivät ole enää pelottavia ja OT-ajalla uskaltaa tohista menemään.

Minulle on mainittu, että olen aika hitaasti lämpiävää sorttia, kuluneen lukuvuoden aikana olen vihdoin tajunnut sen itsekin.

Myös sosiaalisesti olen paremmassa paikassa kuin ensimmäisenä opiskeluvuotena. Toki tavan parisuhteen rinnalle on mahtunut tunnerikasta häseltämistä (muttei mitään säätämistä kuitenkaan), mutta siitäkin huolimatta - tai ehkä juuri siksi - tietyt linkit ovat alkaneet muotoutua ja vahvistua. Joskus kohdalle vain osuu ihmisiä, joiden kanssa yksinkertaisesti natsaa, eivätkä niistäkään yleensä kuin korkeintaan puolet juokse karkuun, kun niihin tarraa kynsin ja hampain.

Ympäripyöreälle mystisyydelle on syynsä: tämän päivän keskustelujen pohjalta jotenkin ymmärsin, miten helppoa minut on yhdistää minuksi, ja kuinka helposti tämänkin blogin loppupeleissä löytää. Summattakoon tämä räpellys nyt sillä, että vuosi tai puolikas sitten en olisi uskonut, että minulla on tällaisia ystäviä kuin minulla tällä hetkellä on.

Juuri nyt elämä on aika hyvää.

Ensimmäinen vuosi tiiviissä paketissa

Koska ensimmäistä opiskeluvuotta on tässä pari viikkoa taputeltu pakettiin, minusta tuntuu siltä, että minun pitäisi pystyä jotenkin summaamaan olotilani ensimmäisen vuoden jäljiltä. Päällimmäinen lausahdus olisi varmaan tällainen:

Olen oikeammassa paikassa kuin koskaan aiemmin.

Samanaikaisesti olen kuitenkin ehkä niin väärässä paikassa kuin vain ikinä on mahdollista. Pääasiassa kaikki kurssit ovat ainakin osittain olleet mielenkiintoisia ja olen oppinut paljon uutta esim. aineenhallinnasta, työturvallisuudesta ja opetusteorioista. Olen kahlannut kasvatussosiologian ja -psykologian perusteita, ja kuivasta teoriapainotteisuudesta huolimatta rakastanut joka hetkeä. Erilaiset teoriat tarjoavat tilaa henkilökohtaisilla ahaa-elämyksille, joista itse henkilökohtaisesti nautin. Tulee kaikin puolin fiksu olo, kun tajuaa asioiden välisiä linkkejä ja erilaisia käytännön sovellutuksia käsillä oleviin teorioihin.

 

(Kaikesta huolimatta en osaa keskustella asioista fiksusti, asioiden oikeilla nimillä, tai järkevillä lauseilla, mutta ymmärrän asioita enemmän kuin ennen. Voittohan se on sekin?)

 

Sosiaalisesti olen ehkä enemmän väärässä kuin oikeassa paikassa, mutta vuoden myötä olen huomannut, etten suinkaan ole ainoa selkeän introvertti ekstroverttien keskellä. Olen kuitenkin uusien tuttavuuksien kanssa alkuun kovin vaisu, ja kun viimein uskallan puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen sanoa vähän pahasti (ulosantini kun on pääasiassa jonkinasteista vittuilua), jotkut saattavat ottaa sen huonosti.

 

Onneksi meidän pienryhmästä on kuitenkin löytynyt sielunveljiä jopa minun kaltaiselleni sosiaalisesti ajoittain kyseenalaiselle päänaukojalle. Ne vain sattuvat olemaan ryhmässä seuraavaksi vanhimmat (muistutuksena siis, minähän olen vanhin) sinkkupojat, joka ei mustasukkaisen puolison kanssa muodosta parasta yhtälöä. No, kyseiset kaksi toljanteria ovat kuitenkin seurana mitä parasta, ja taitaa olla aikakin opettaa miestä luottamaan minuun ja meidän suhteeseemme sellaisinakin hetkinä, kun vietän aikaa keskenään vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa.

Mitä kuuluu, kuka käskee ja ketä potkitaan?

Jos nyt vihdoin ja viimein saisin taas avattua tämänhetkisen elämäni koukeroita jokseenkin järkevästi. Elikkäst, tuossa syksyn 2016 yhteishaussa hain jonkin yhtäkkisen käsityökärpäsen pureman jälkeen Rauman OKL:ään käsityön aineenopettajaopintoihin. (Yhdyssanat. <3) Jokainen VaKaVassa joskus käynyt tai materiaalia joskus vilkaissut tietää, ettei kyse ole ihan minkään köykäisen opuksen lukemisesta (siis onhan se pieni, sievä ja kämmenellä kevyt, artikkelit sen sisällä taas raskaamman puoleisia aiheiltaan). Ja VaKaVa on siitä nautinnollinen pääsykoe, että siihen todella tarvitsee lukea, jos mielii sisälle päästä. (Kauhutarinoita VaKaVasta voin kirjoitella pyynnöstä.)

 

Sitten kävi niin hassusti, että sain haastattelukutsun. Ennen haastattelua piti tehdä ja toimittaa portfolio 3-5 käsityöstä. Sain sen kasaan ajallaan (eli palautin sen muutamaa tuntia ennen deadlinea) ja valitun työn kanssa sitten kipitin haastatteluun ääni kimeänä ja koko kroppa kuin horkassa täristen. Jouduin selvittämään kurkkuani enemmän kuin kerran, koska ääni ei haastattelun aikana tahtonut kantaa, sekosin sanoissani ja jouduin pitämään mietintätaukoja. En siis kokenut, että haastattelu olisi mennyt kauhean kaksisesti, mutta eipä sitä auttanut kuin odottaa lopullisia tuloksia.

 

Hakijoita yhtä opiskelupaikkaa kohden oli kuusi. Se tekee alle 20% mahdollisuuden päästä sisään (16,67% tarkalleen), ja vaikka se onkin toisaalta aika korkea, siinä on myös turhan paljon varaa jäädä ilman opiskelupaikkaa. Ja niinhän niille viidelle muulle minun paikkaani tavoitelleelle kävi.

 

Minusta tuli siis kasvatustieteiden tiedekunnan kasvatti, Turun yliopiston alaisuudessa. Opiskelen pääaineenani käsityökasvatusta ja jos joskus saan pro gradun kirjoitettua, minulla on käsityön aineenopettajan pätevyys. Ja minähän joskus vannoin, että opettajaa minusta ei tule. Ikinä. Vaan tässä sitä ollaan.

 

Orientoivat opinnot alkoivat eilen, ja vietettyäni kaksi päivää samassa pienryhmässä, ero opiskeluun Tampereella on varsin selvä. Aivan ensimmäiseksi huomaa sen, miten opettajaopiskelija (toisin kuin IT-opiskelija) on sosiaalinen eläin. Rauman yksikkö etenkin on niin pieni ja tiivis, että siinä vähän väkisinkin muuttuu vertaisyhteisönsä jäseneksi. Jokainen pieni tauko täyttyy väistämättä puheensorinalla ja jopa tällainen vähän vetäytyvämpi tapaus on päätynyt keskusteluun mukaan.

 

Ja kaikkein parasta on ehdottomasti se, että vaikka suurin osa tuntuu olevan hirmuisen ulospäinsuuntautuneita, sosiaalisia ja sinuja esiintymisen kanssa, kaltaiseni vaisu jännittäjä on löytänyt jopa siitä pienestä 12 hengen ryhmästä itselleen jonkin sortin vertaistukea. Seuraavaksi voikin pistää pitkävetoa siitä, kenen kanssa tulee olemaan eniten tekemisissä ja kenestä tulee ns. "paras kaveri".

 

Ainoa suuren suuri miinus on se, että MINÄ olen ryhmäni VANHIN. (Jopa tutorit ovat nuorempia, wtf?!)