21. maaliskuuta 2011

Kokoelma lakasta ahdistukseen

Mainitsin aiemmin seonneeni kynsiin, joten ajattelin, että voisin aivan yhtä hyvin jakaa viimeisimmän kokeiluni tuloksen. Tämä on kivasti kestänyt koko viikonlopun, vaikkean päälyslakkaa olekaan lisännyt kertaakaan. Ehkä tässä kuitenkin alkuviikosta saan jonkun kipinän taas tehdä uudet kynnet...


Tein nämä kynnet käyttäen pohjalla Lumenen Natural code 14:ää Party Onia. Värinä se on ihana, hivenen hailakka tosin. Vaaleammissa kohdissa sitä on kaksi, tummemmissa kolme kerrosta. Mustiin raitoihin on myös käytetty Lumene Natural code -sarjan lakkaa, 7 Rock 'n roll ja sitä koristin tummanlilalla irtohileellä.

Nyt te, jotka pyörittelette suloisia silmiänne epäuskoisesti, ei, en aio tehdä tästä kokonaan kynsiblogia. Koetan pitää kynsipostaukset minimissä, mutta minkäs nainen hullutuksilleen voi.

Valittelin jossain vaiheessa liikkumisestani (jos oikein muistan) ja nyt olen lähestynyt asiaa uudesta kulmasta. Sovimme erään ystäväni kanssa tekevämme samaa "treeniohjelmaa" ja nyt toivomme molemmat, että se lisää aktiivisuutta. Alku lähti hyvin käyntiin, kun keskusteltiin alkavasta viikosta. Olimme saaneet kaksi päivää sovittua kun ensimmäisen kerran huulien välistä karkasi "tää viikko kuulostaa raskaalta". Noh, saa nähdä miten meidän käy.

Minua vähän ahdistaa, etten ole saanut tehtyä noita etukäteistehtäviä sen enempää... Yksi luonnos ja pari värikokeilua, vaan ei mitään kunnollista. Sekoan niiden kanssa kohta! Enkä halua pyytää apua ideointiin esim. idearikkaalta isoveljeltäni, sillä se tuntuisi huijaukselta. Itseluottamukseni on siis lähellä nollaa.


I Will Always Return by Bryan Adams

14. maaliskuuta 2011

Pari sanaa kauneudesta

Että uuden jakson alku voi keventää mieltä. Viime jakson päätös kun oli yhtä kaoottista sinne tänne sinkoilua ja hommien kasaantumista viimeisiin iltoihin. Nyt voi taas hengittää hetken, kun uuden jakson kaksi ensimmäistä päivää menee erilaisissa esittelytilaisuuksisa istuen. Ei siis tule mitään mieltä rasittavaa hommaa.

Luin tänä aamuna jotakin, joka sai minut ajattelemaan. Iltalehden terveysartikkeli, jossa alun maininnan jälkeen viitattiin vahvasti netissä leviävään Pro ana -ilmiöön sai minut miettimään. Olen itsekin huomannut internetin keskustelupalstoilla leviävät kysymykset: "Olenko liian lihava?" "Miten saan laihdutettua nopeasti?" Nämä kysymykset itsessään eivät kuitenkaan huolestuta minua. Eniten minua huolestutti se noin sivun mittainen tekstinpätkä, jossa 14-15 -vuotias tyttö purki ajatuksiaan ja epäonnistumisen tunnetta itsestään, sillä hän "söi liikaa". Paino ei pudonnut, eikä hän saavuttanut tavoitteita, joita oli Pro anan kautta itselleen asettanut.


Weheartit.com

En aivan ymmärrä niitä, joiden mielestä anorekstiset ihmiset ovat kauniita. Olen lukenut aivan liikaa nuorten tyttöjen mielipiteitä siitä, kuinka he haluavat tulla malleiksi ja kaikki pitävät heitä kauniina. Itse yhdistän mallit vahvasti syömishäiriöihin ja luinkin mielenkiintoisen määritelmän malleille. "Käveleviä vaateripustimia." Se on totta. Mallit ovat langanlaihoja, kuin henkarit ikään, eivätkä tuo vaatteelle mitään muotoa lisää. Mallien on tarkoitus kantaa vaatteita catwalkilla niin kuin ne olisivat henkareissa. Häiritsevää.

Kaunista(ko) ~ Weheartit.com

En siis väitä, etteivätkö hoikat ihmiset olisi mielestäni kauniita - he ovat, niin kauan kun ovat terveellisesti hoikkia. Alipainoisuus ei mielestäni ole kaunista, syömishäiriöistä puhumattakaan. Ylipaino sen sijaan voi olla kaunista, riippuu tietenkin mihin sitä kertyy, miten sitä kantaa ja miten vartaloaan korostaa pukeutumisella. Muodokas nainen on kaunis.

Weheartit.com





Ei tarvitse olla laiha, että voi olla kaunis. Sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä, ja silti minulla on sellainen olo, etteivät kauneusihanteet seuraa niitä asioita, joita suurin osa pitää kauniina. Sillä suurin osa tuntuu pitävän normaalia, muodokasta, luonnollista naista kauniina, vaikka se tuntuukin olevan kaukana kauneusihanteistamme.

Luodaksemme maailman, jossa jokainen saa olla sitä mitä on, jokaiselta pitäisi löytyä rohkeutta olla oma itsensä ja hyväksyä toiset pienine ja suurine virheineen. Mahdotonta, mutta unelmiahan pitää olla.

11. maaliskuuta 2011

Hämminkiä keittiössä

Tämä on ollut kaikin puolin huono päivä. Ei sellanen huono päivä, jonka antaisi vaan lipua ohi seesteisesti hymyillen. Ei, tänään on ollut sellainen kurkkua kuristavan ahdistava ja huono päivä. Aamu alkoi sillä, että havahduin todellisuuteen kolme minuuttia ennen tentin alkua. Itse asiassa, minun oli määrä tehdä ko. tilaisuudessa kaksi tenttiä, joten käytännössä missasin yhdellä pommiin nukkumisella molemmat.

Ja koska yhdessä pommiin nukkumisessa ei kerta kaikkiaan voi olla tarpeeksi murhetta yhdelle päivälle, poltin käteni. Kyseessä oli niinkin yksinkertainen toimenpide kuin erottaa riisit keittovedestä siivilää hyväksikäyttäen. Kasari toisessa kädessä, siivilä toisessa ja kas vain, kun kaadoin epähuomiossa vedet vähän ohi. Hups. Sentään riisit pysyivät kasarissa, eivätkä karanneet lavuaarin pohjalle. Sain siis kasarin laskettua nopeasti käsistäni ja ehkäistyä palovammat kylmän vesihanan alla. Taisteluvammaksi jäi punoitus etu- ja keskisormen väliin, mutta pahimmat tuntemukset on ohitettu. Nyt käteni arastelee vain kaiken lämpimän koskettamista, joten esimerkiksi käsienpesu osoittautui mielenkiintoiseksi kokemukseksi. Olkaa siis varovaisia keittiössä. ♥

Love like woa by The Ready set

Olen seonnut kynsiin. En siis rakennekynsiin, vaan aivan tavallisiin kynsilakkoihin ja muihin härpäkkeisiin. Onnekseni omaan vahvat kynnet, jotka eivät heti lohkea kasvettuaan vähän pituutta. Olen siis pistänyt lähiaikoina rahaa lakkoihin ja tarroihin. Muita koristeita en ole pahemmin ajatellut edes hankkia. (Paitsi glitteriä, sitä omaan yhden purkin, mutta en todellakaan osaa käyttää sitä, joten annan sen olla aivan rauhassa.) Eilen tilasin itselleni pari uutta kynsilakkaa. Olen totaalisesti seonnut.

Ehkä jossain vaiheessa saan otettua jonkunlaisia kuvia. Tällä hetkellä omaan enemmän tai vähemmän kauniisti marmoroidut kynnet, joista en kehtaa kuvia napsia. Ensimmäinen marmorointini olisi näet voinut osoittautua suuremmaksi onnistumiseksi.

6. maaliskuuta 2011

Minä, hän ja punainen sohva

Huomenna alkaa korkeakoulujen yhteishaku - viimein. Mahdollinen muutto vieraalle paikkakunnalle ja kaikkien tuttujen taakse jättäminen alkaa tuntua päivä päivältä todellisemmalta. Yhä useammin tajuan miettiväni millaisen sohvan haluaisin tai pohtivani sitä, millaiseen asuntoon minulla on varaa. Kannattaako minun tehdä kesällä mitään repäisevää, jos muutankin yksin?

Päivä päivältä sekin alkaa tuntua todennäköisemmältä, että minä tosiaan muutan yksin. Miehen välttelevä asenne on sanuut minut alitajuntaisesti olettamaan, että hän ei tule mukaan. Ja jollain tasolla pelkään vastausta, oli se mikä tahansa. Olen taas sellaisessa elämänvaiheessa, jossa tekisi mieli vain tehdä jotain järjetöntä. Ilman sen suurempaa syytä, haluaisin vain tehdä jotain.

Toisaalta tuntuu, että olisi helpompaa, jos muuttaisin yksin - ainakin aluksi. Se voisi tehdä parisuhteellemme ihan hyvää, vaikka mitään varsinaisia ongelmia nyt ei olekaan. Alan vain seota täällä neljän seinän sisällä kahdestaan miehen kanssa, jolle tulee välillä sellaista aikaa, että minä teen kaiken väärin ja hänen toimintansa on täysin oikeutettua. En väitä, ettei minussa olisi syytä, mutta en väitä, että hän olisi täysin syytön. Riitaan tarvitaan kaksi ja silloin kun riitaa ei saada aikaiseksi, ilmapiirii kiristyy, eikä kellään ole kivaa.

Everytime by Britney Spears

Sitten taas kun oikein mietin, en tiedä osaisinko elää yksin lähes kahden vuoden yhdessäasumisen jälkeen. Mutta en aio valittaa, itkeä tai kiukutella. Aion käyttäytyä fiksusti, sopeutuvasti ja hyväksyä miehen päätöksen - oli se sitten kumpi tahansa. Jos lähden yksin, niin sitten luultavasti itken itseni uneen ensimmäisen viikon ja olen liian peloissani sammuttamaan valon iltaisin kun olen yksin. Mutta ainakin itsenäistyn. Kasvan aikuiseksi. En manipuloi toista tekemään tahtoni mukaan.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tilanne ja sen kehityssuunnat pelottaisi minua. Huoh, tulipa tästä nyt ahdistunut merkintä.

1. maaliskuuta 2011

Suloisuuden multihuipentuma

Sain kommenttia edellisestä merkinnästäni. Tämän takia haluan nyt siis vielä selventää ajatuksiani. En pidä isoveljeni avovaimoa mitenkään kamalana ihmisenä, hän vain on... No, tuleva opettaja. Sellainen ehkä hieman vanhanaikainen ja välillä todella kotiopettajatarmainen naisihminen. Toki hänen seurassaan on mukavaa, eikä hänessä tosiaan ihmisenä ole mitään pahaa, hän ei vain aivan istu siihen meidän kaveripiirimme juomakulttuuriin. Eli kun ollaan yhdessä niin otetaan mitä otetaan ja pidetään rennosti kivaa - ei kaiken tarvitse aina olla tarkkaa ja suunniteltua. Minulle tulee välillä sellainen olo, että hänellä on tarve hallita koko ympäristönsä. Eikä se onnistu, jos ympäristöön kuuluu 8 juopunutta nuorta miestä ja minä.

Mietin tässä ihmissuhteita ihan ylipäätään. Olen tainnutkin valitella siitä, ettei minulla ole oikeastaan ketään, kenen kanssa viettää aikaa koulun ja harrastuksen ulkopuolella. Isoveljen kanssa ollaan jonkun verran taas viime päivinä oltu tekemisissä, ja se on mukavaa, mutta kaipaan sitä lukioajan myötä taakse jäänyttä extemporee kahvittelua ystävien kesken. Nykyään kaikki asuvat jossain kaukana tai kalenterit ovat aina täynnä ja pitää sopia ennakkoon, että missä nähdään, milloin ja paljonko aikaa siihen menee.

Lisäksi minua harmittaa, että olen jättäytynyt syrjään koulun kaikenlaisista sosiaalisista verkostoitumistempauksista. Osasyynä ehkä se, että mieheni harvemmin lähtee mihinkään ja koulun kautta tulee enimmäkseen tapahtumia tyyliin "Lemmenlautta" ja "Pipariristeily". Mitä minä avoliitossa elävä naisihminen siellä yksin teen?


Harvemmin jaan videoita, mutta eräällä keskustelupalstalla pyörinyt vauvannauruvideo sai minut hakemaan tämän käsiini - sillä tämähän on aivan suloisen hulvaton. Ja tästä voinkin kivasti hypätä siihen, etten varmaan itse koskaan hanki lapsia. Lapsissa on jotain ahdistavaa, ne tuovat mukanaan liikaa vastuuta ja ajatus teini-ikäisestä idiootista ottaa minua nyt jo hermoille. Toisaalta etenkin pienet lapset ovat suloisia ja pääosin nautin siitä vuodesta, jonka olin kouluavustajana ja tein työtä pääasiassa kakkosluokan kanssa. Jotenkin vain ajatus omasta lapsesta tuntuu liian suurelta - ja ärsyttävältä.