Mietin jälleen ystäviäni ja omaa persoonallisuuttani. Kun näitä kahta asiaa miettii yhdessä, kuvio on hyvin monimutkainen. Olen samaan aikaan tuomitseva, suvaitsevainen, kriittinen ja miellyttämisenhaluinen.
Tuomitseva olen siinä suhteessa, että leimaan ihmiset hyvin herkästi ärsyttäviksi, jos he joskus tekevät jotakin mielestäni ärsyttävää. Voin siis avoimesti myöntää, että ystävänikin ovat välillä todella ärsyttäviä. Mieheni ei tätä ymmärrä, hänen mielestään kavereiden kanssa ollaan, eikä heitä sen enempää arvostella. Toki hänkin osaa ottaa itseensä, jos joku käyttäytyy kuin vähäkääpiö, mutta ei hän sen suuremmin luokittele kavereitaan mukaviksi tai ärsyttäviksi.
Mielestäni erään ystäväni poikaystävä on ehkä ärsyttävintä maailmassa. Mutta en minä tietenkään voi sanoa sitä ystävälleni. Vaikka hän välillä iskeekin tikaria selkääni kommentoidessaan rakasta avomiestäni, en minä halua loukata häntä ja sanoa, että kaikille olisi parempi, jos hän jättäisi miehensä. Minä en tee niin, vaikka minä olenkin sellaista läheisteni taholta kokenut, sillä se on enemmän kuin loukkaavaa.
Tässä kohtaa siis miellyttämisenhaluni astuu kuvaan: en halua loukata ystäviäni sanomalla mitä ajattelen, vaikka saatan salaa hymyni takana ajatella: "Suu kiinni, nainen!" Minun on siis helppo hymyillä ja sanoa, että ymmärrän. En luota ihmisiin sokeasti, joten oletan, ettei ihmiset luota minuunkaan 100%:sti. Silti tiedän, että saan kuulla tästä merkinnästä ainakin yhdeltä ystävältäni. :) "Ketä sä tarkotit sillä?" Se, että valehtelenko vai kerronko totuuden riippuu niin kysyjästä, mielentilasta kuin ajankohdastakin. Mutta se on sen ajan murhe.
Miellytämisenhalua on myös se, että yritän netinkin välityksellä olla kaikille mieliksi ja mahdollisimman kiltti. En tee niin kuin monet, eli huhuilen nimimerkkini takaa mitä sattuu. Jätän mieluummin kommentoimatta, tai etsin ainakin jotain positiivista sanottavaa, kuin sanon suoraan, että jokin tarina, kuva tai muu tuotos on paskaa. Yritän myös aina huomioida palautteen vastaanottajan iän kommentoidessani - ei kymmenenvuotiaalle voi sanoa yhtä kriittisesti kuin tuplasti vanhemmalle, vai voiko?
Kriittisyyteni tuli ehkä osittain tuon tuomitsevuuteni kanssa. Minä nimittäin oikeasti mietin, kenen kanssa jaksan milloinkin viettää aikaa. Usein tosin aikataulut menevät ristiin, enkä siksi pääse viettämään rakkaiden ystävieni kanssa aikaa läheskään tarpeeksi usein, mutta silloin tällöin kyse on pelkästään jaksamisesta. Jos henkilö on esim. töppäillyt tai muuten vain käyttäytynyt jollain asteella ärsyttävästi, saatan keksiä itselleni jotain muuta menoa, ettei minun tarvitse mennä hymyilemään aneemista nukkehymyä naamasta naamaan.
Miten suvaistsevainen sopii tähän kuvioon? Ehkä siten, että annan ystävieni seurustella kenen kanssa haluavat, yritän kritisoida yhteisiä ystäviä ja tuttuja mahdollisimman vähän, jos tiedän henkilön olevan ystäväni ystävä, enkä katso kieroon esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Ihmiset ovat minulle lähinnä persoonia, joiden kanssa natsaa tai ei natsaa - vaikka hymyilen kyllä aina, kun se on tilanteeseen nähden sopivaa, oli seura minkälaista vain.
Tämän merkinnän idea ehkä oli kertoa niille ystävilleni, joiden tiedän tätä seuraavan, että vaikka näyttäisin miltä, olen silti sisimmiltäni kusipää. Aivan kuten kaikki muutkin. Kuten aiemmin sanoin, en luota kehenkään sokeasti, sillä luottamus on suuri asia. Ehkä olen vähän jollain mittakaavalla vajaa tai vammainen, ehkä olen vain skeptinen tai kyyninen. Silti olen tällainen ja vaikka tässä merkinnässä saattoikin olla paljon epäilyksiä herättävää sisältöä, olen silti sama pieni tyttö, johon aikoinanne olette tutustuneet. Enkä kutsu ystäväksi ketään, jota en pidä sen arvoisena, olivat he sitten kuinka ärsyttäviä tahansa.