21. tammikuuta 2011

Hymyilen kohti seuraavaa surua

Päivitystiheys on hiipunut hiljalleen. Jotenkin tuntuu, ettei millään riitä sanottavaa. Tavallinen arki on taas alkanut ja mieli pyörii koulujutuissa. Se on tylsää.

Yhden mielenkiintoisen ajatuksen voisin kuitenkin jakaa. Se syntyi isoveljeni kanssa käydystä ehkei niin pirteästä, mutta ajatuksellisesti hedelmällisestä keskustelusta. Keskustelu oli lyhyt ja se käytiin matkalla sairaalaan, laitokseen, joka ahdistaa allekirjoittanutta kaikin mahdollisin tavoin.

Lokakuussa kuulin ensimmäisen itseäni todella koskettavan suru-uutisen vuosiin. Isoäitini sisko, eli äitini täti ja samaten hänen hyvä ystävänsä nukkui pois. Se oli ahdistavaa aikaa, sillä vaikka menetys ei suoranaisesti ollut henkilökohtainen, sillä en ollut loppupeleissä hänen kanssaan paljoa tekemisissä, kyseessä oli kuitenkin sukulainen. Ja äidin ja isoäidin seurassa oli vaikea olla.


Viime viikolla kun kävelin kaupungilla, luulin hetken nähneeni isotätini. Se kuitenkin, oletettavasti, oli joku muu. Kuitenkin se, että ehdin pohtia asiaa itsekseni ennen kuin tajusin, ettei se ole edes mahdollista, on jotenkin hämmentävää. Onko kyse siitä, ettei mieli tahdo vieläkään ymmärtää vai siitä, että mieli yrittää sulkea sen faktan pois? Oli miten oli, veljeni sanoi, että on kokenut saman tunteen usein.

Jotenkin tästä aiheesta on tullut tabu. Ensin sitä vatvottiin, kuinka surrealistiselta se tuntuu ja nyt kukaan ei sano sanaakaan. Johtuneeko siitä, ettei kukaan halua masentaa toista puhumalla siitä, tai ehkä kaikki ovat unohtaneet sen? Unohtaneet tai työntäneet ajatuksistaan niin, että se häälyy mielen perukoilla odottamassa oikeaa hetkeä iskeä.

Menneitä ei saisi unohtaa, mutta surun yli pitäisi päästä niin, että voi hymyillen muistella. Mahtaakohan joku todellisuudessa pystyä siihen?

14. tammikuuta 2011

Komediaa koulumaailmassa

Sain taas tänään äärettömän monta hienoa ideaa, joita voisin viljellä tänne. Vaan kas kun pääsen näppäimistön viereen, niin pää tyhjenee kuin itsestään. Ehkä noissa minun takamukseni pehmusteissa on joku piilotettu "delete all good ideas" -nappi, sillä tuntuu, että ihan sama mitä ne ideat koskevat, aina koneelle tullessa ne unohtuu.

Kuluva viikko on ollut kaikin puolin mielenkiintoinen, mm. kouluun palaamisen vuoksi. Alkoi nääs uusi jakso, uudet kujeet ja ennen kaikkea tuli taas uusia opettajia. On se hauskaa olla ekavuotinen kun tuntuu, että koko ajan tulee vaan lisää opettajia ja tutut naamat väistyy.

Jotain säilyi kuitenkin viime jaksoltakin, ja se on kirjanpito. Opettaja väläytti tämän viikon tunneilla kyllä jotain niin legendaarista, etten ole hetkeen kuullut mitään niin tylyä yhdeltäkään opettajalta. Oli keskustelua maksuhäiriöistä ja siitä, kuinka tällaisesta tilanteesta aiheutuneet menot kirjataan oikein. Meillä oli yritys A, jonka "kirjanpitäjiä" olimme ja yritys B, joka nyt sai kärsiä konkurssin ja näin ollen olimme myyneet velaksi, emmekä saaneet rahojamme.

En oikeastaan ole aivan varma miksi, mutta opettajamme kuitenkin totesi tätä tehtävää käytäessä seuraavaa: "Eikä tämä yritys B ole sitten mikään mustalaisten tai muiden lurjusten yritys." Osa naurahti hieman ihmetellen, miksi opettaja sanoi noin, etenkin kun hänen kasvoillaan oli tavalliseen tapaan virnuileva ilme. Katseita vaihdettiin, tilanne oli osittain koominen, sillä kukaan ei tiennyt, oliko soveliasta nauraa vai ei.

Ja sitten opettajamme vakavoitui. Odotin (ja ilmeisesti niin odotti joku muukin), että opettajamme olisi korjannut varsin tylyn sanomisensa mustalaisista, mutta sen sijaan hänen "korjaava kommenttinsa" meni jotakuinkin näin: "No ei, ei ne maksuhäiriöt aina tule lurjuksille." Tässä vaiheessa väsyneimmät nauroivat (allekirjoittanut heidän mukanaan) ja joku kysyikin, että olivatko ne mustalaiset sitten lurjuksia vai. Vastausta emme saaneet.

Jottei tämä merkintä menisi kokonaan kouluelämästä selittämiseksi, voisin selittää tämän päivän kummallisia ajatuksiani. Nimittäin kotiin kävellessäni satuin kävelemään itseäni  hivenen pidemmän nuoren miehen perässä. Hänellä oli pitkä musta villakangastakki, pitkät mustaksi värjätyt hiukset ja hän poltti tupakkaa. Tässä vaiheessa on hyvä todeta, että itse en siis tupakoi käytännössä ollenkaan, mitä nyt olen pari kertaa humalassa polttanut, mutta sekin on jäänyt poikaystäväni vuoksi. Hän kun ei pidä tupakoinnista yhtään.

Kuitenkin, kun kävelin tämän nuorukaisen perässä ja hänen tupakkansa savut leijuivat väkisinkin nenääni, minun alkoi yhtäkkiä tehdä mieli tupakkaa. Ei kauhean vahvasti, mutta yksien savujen verran. Eikä se suinkaan ollut ainoa asia, mitä minun teki mieli. Minä halusin myös juosta tuon nuorukaisen viereen ja heittää kehiin jonkun älyttömältä ja töksähtävältä kuulostavista keskustelunaloituksista.

"Sä näytät siltä, että kuuntelet hyvää musiikkia, niin ajattelin tulla varmistamaan."

Sääli vain, että paikkakunta jolla asun on pieni ja luultavasti, jos olisin mennyt juttelemaan tämä olisi a) pitänyt minua hulluna ja b) törmännyt minuun tulevaisuudessa jatkuvasti (olen nimittäin melko varma, että hän opiskelee samassa oppilaitoksessa). Joten jätin sitten muutaman juoksuaskeleen ottamatta ja keskustelun aloittamatta, mikä on kyllä toisaaltaan sääli. Olisihan se voinut olla hauskaakin.

11. tammikuuta 2011

Ei paljon kerrottavaa

Pettymys on ehkä kamalin tunne, jonka rakastetun kasvoilta voi joutua lukemaan. Ja vaikka toinen olisi kuinka pettynyt ja vaikka se tuntuisi kuinka pahalta, ihminen on pohjimmiltaan aina samanlainen.

En tiedä voiko ihminen oikeasti muuttua tai muuttaa itseään. Sen tiedän, että toista ei voi muuttaa. Et saa toista oikeasti tekemään jotain, mitä tämä ei todellakaan halua. Jos toinen ei halua laihtua, et voi laihduttaa hänen puolestaan. Jos toinen ei halua lopettaa tupakointiaan, et voi häntä siihen pakottaa. Muutoksen on lähdettävä kohteesta itsestään. Mutta entäs sitten, kun halua on, mutta sisu puuttuu? Jotkut muutokset elämässä ovat sellaisia, että niihin pitää oikeasti sitoutua. Jos ei jollain tasolla ole valmis sitoutumaan muutokseen, sitä ei tule.

Minä olen huono muuttumaan. Otan mieluummin sen kannan, että minut saa hyväksyä tällaisena tai kävellä ulos ovesta. En pakota ketään katsomaan itseäni, jos näky ei miellytä. Jos olen ärsyttävä, sitten olen. Joskus saatan tosin yrittää, todella yrittää. Mutta muuttumisen lisäksi olen huono rutinoitumaan, ainakin jos joudun tekemään sen yksin. Ja sitten taas toisaalta, en jaksa kuunnella joka päiväisiä muistutuksia ja kehotuksia. Sellainen ärsyttää minua, vaikken oikeastaan edes tiedä miksi. Ehkä siksi, etten ole valmis muuttumaan ja koen kehotukset ja muistutukset painostavina.

Minun suurin ongelmani muuttumisen suhteen on se, että yleensä kyseessä on asia, jota toinen pitää suurempana ongelmana kuin minä itse. Minulla ei ole mitään motivaatiota muuttua, sillä en ymmärrä ongelman suuruutta. Enkä yleensä edes yritä ymmärtää. Ei, minä vain ärsyynnyn.

Olen aivan liian tottunut tekemään asiat niin kuin itse haluan. Osittain siksi myös pelkään sitoutua erilaisiin projekteihin. En koe, että ryhmätyötilanteet olisivat minulle haastavia, on vain asioita, joista olen niin vahvasti omaa mieltäni, etten helposti taivu kompromisseihin. Heitän mieluummin hanskat tiskiin koko projektin kanssa kuin koetan taipua kaikkia miellyttäviin kompromisseihin. Tämän puolen tiedostaneena vältän koulussakin ylimääräisiä ryhmätöitä ja -projekteja.

Ensimmäinen askel ongelman ratkaisuun on ongleman myöntäminen - entäs seuraava?

7. tammikuuta 2011

Jokaisessa meissä asuu pieni kusipää

Mietin jälleen ystäviäni ja omaa persoonallisuuttani. Kun näitä kahta asiaa miettii yhdessä, kuvio on hyvin monimutkainen. Olen samaan aikaan tuomitseva, suvaitsevainen, kriittinen ja miellyttämisenhaluinen.
Tuomitseva olen siinä suhteessa, että leimaan ihmiset hyvin herkästi ärsyttäviksi, jos he joskus tekevät jotakin mielestäni ärsyttävää. Voin siis avoimesti myöntää, että ystävänikin ovat välillä todella ärsyttäviä. Mieheni ei tätä ymmärrä, hänen mielestään kavereiden kanssa ollaan, eikä heitä sen enempää arvostella. Toki hänkin osaa ottaa itseensä, jos joku käyttäytyy kuin vähäkääpiö, mutta ei hän sen suuremmin luokittele kavereitaan mukaviksi tai ärsyttäviksi.

Mielestäni erään ystäväni poikaystävä on ehkä ärsyttävintä maailmassa. Mutta en minä tietenkään voi sanoa sitä ystävälleni. Vaikka hän välillä iskeekin tikaria selkääni kommentoidessaan rakasta avomiestäni, en minä halua loukata häntä ja sanoa, että kaikille olisi parempi, jos hän jättäisi miehensä. Minä en tee niin, vaikka minä olenkin sellaista läheisteni taholta kokenut, sillä se on enemmän kuin loukkaavaa.

Tässä kohtaa siis miellyttämisenhaluni astuu kuvaan: en halua loukata ystäviäni sanomalla mitä ajattelen, vaikka saatan salaa hymyni takana ajatella: "Suu kiinni, nainen!" Minun on siis helppo hymyillä ja sanoa, että ymmärrän. En luota ihmisiin sokeasti, joten oletan, ettei ihmiset luota minuunkaan 100%:sti. Silti tiedän, että saan kuulla tästä merkinnästä ainakin yhdeltä ystävältäni. :) "Ketä sä tarkotit sillä?" Se, että valehtelenko vai kerronko totuuden riippuu niin kysyjästä, mielentilasta kuin ajankohdastakin. Mutta se on sen ajan murhe.

Miellytämisenhalua on myös se, että yritän netinkin välityksellä olla kaikille mieliksi ja mahdollisimman kiltti. En tee niin kuin monet, eli huhuilen nimimerkkini takaa mitä sattuu. Jätän mieluummin kommentoimatta, tai etsin ainakin jotain positiivista sanottavaa, kuin sanon suoraan, että jokin tarina, kuva tai muu tuotos on paskaa. Yritän myös aina huomioida palautteen vastaanottajan iän kommentoidessani - ei kymmenenvuotiaalle voi sanoa yhtä kriittisesti kuin tuplasti vanhemmalle, vai voiko?

Kriittisyyteni tuli ehkä osittain tuon tuomitsevuuteni kanssa. Minä nimittäin oikeasti mietin, kenen kanssa jaksan milloinkin viettää aikaa. Usein tosin aikataulut menevät ristiin, enkä siksi pääse viettämään rakkaiden ystävieni kanssa aikaa läheskään tarpeeksi usein, mutta silloin tällöin kyse on pelkästään jaksamisesta. Jos henkilö on esim. töppäillyt tai muuten vain käyttäytynyt jollain asteella ärsyttävästi, saatan keksiä itselleni jotain muuta menoa, ettei minun tarvitse mennä hymyilemään aneemista nukkehymyä naamasta naamaan.

Miten suvaistsevainen sopii tähän kuvioon? Ehkä siten, että annan ystävieni seurustella kenen kanssa haluavat, yritän kritisoida yhteisiä ystäviä ja tuttuja mahdollisimman vähän, jos tiedän henkilön olevan ystäväni ystävä, enkä katso kieroon esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Ihmiset ovat minulle lähinnä persoonia, joiden kanssa natsaa tai ei natsaa - vaikka hymyilen kyllä aina, kun se on tilanteeseen nähden sopivaa, oli seura minkälaista vain.

Tämän merkinnän idea ehkä oli kertoa niille ystävilleni, joiden tiedän tätä seuraavan, että vaikka näyttäisin miltä, olen silti sisimmiltäni kusipää. Aivan kuten kaikki muutkin. Kuten aiemmin sanoin, en luota kehenkään sokeasti, sillä luottamus on suuri asia. Ehkä olen vähän jollain mittakaavalla vajaa tai vammainen, ehkä olen vain skeptinen tai kyyninen. Silti olen tällainen ja vaikka tässä merkinnässä saattoikin olla paljon epäilyksiä herättävää sisältöä, olen silti sama pieni tyttö, johon aikoinanne olette tutustuneet. Enkä kutsu ystäväksi ketään, jota en pidä sen arvoisena, olivat he sitten kuinka ärsyttäviä tahansa.

6. tammikuuta 2011

Jos musiikki olisi huumetta

Olen kaikenlaisen musiikin suurkuluttaja. Päivässä on hyvin vähän tunteja, jotka olen hereillä ilman, että kuuntelen jonkunlaista musiikkia. Kuuntelen tosiaan kaikenlaista laidasta laitaan. Enemmän pidän tosin rokahtavasta tai muuten raskaammasta musiikista. Oikeastaan rap on ainoa, mitä en kuuntele ollenkaan, jos vain voin välttää. Ei tuo örinähevikään ihan minun juttuni ole, mutta mieluummin sitä, kuin rappia...

En niinkään katso genreä tai artistia kun kuntelen musiikkia. En yleensä edes tiedä artistin tai kappaleen nimeä, minä kuuntelen vain kuulostaako kappale hyvältä vai ei. Tästä mielestäni hyvä esimerkki on My Chemical Romancen kappale Na Na Na. Kyseistä artistia en kuuntelisi muuten, mutta satuin juuri tämän kappaleen kuulemaan yhdessä mainoksessa ja pitihän se katsastaa!



Kyseessä on juuri sellainen rallatus, jota toisaalta inhoan, sillä se jää herkästi päähän soimaan. Mutta silti siinä on jotakin mukavan menevää ja aivot narikkaan -olotilaani sopivaa. Sanoja en niinkään tämänkään kappaleen kohdalla ole kunnellut. Tunnelma on menevä ja se riittää minulle.

Haluan jakaa toisen, aivan erilaisen kappaleen kanssanne myös. Sillä se on samaan aikaan kaunis ja rentouttava. Sen sanat ovat hienot ja haluan omistaa tämän oikeastaan jokaiselle, joka pystyy edes osittain elämään Jukka-Pojan Mielihyvän mukaan.



Tämä kappale saa minut usein miettimään omaa suhdettani. En halua olla liian ripustautuva ja se on etenkin lähestyvän tilanteen varjossa vaikeaa. Sillä jos vain saan uuden opiskelupaikan, aion muuttaa kesän jälkeen toiselle paikkakunnalle. Miehestäni en tiedä, hän ei itsekään tiedä onko valmis lähtemään vai ei. Mieleni tekisi vain vedota kaikkiin mieleen tuleviin syihin, jotta saisin hänet lähtemään, mutta päätös on hänen ja riittänee, että olen vain ilmaissut, että haluan hänet mukaan. Eihän se kuitenkaan eroa tarkoita, vaikka asuisimmekion eri paikkakunnilla.

Jotenkin olen silti liian tottunut siihen, ettei iltoja tarvitse viettää yksin pimeässä ja nukkumaan mentäessä on kainalo mihin käpertyä. Toisaalta, olen entisen poikaystäväni aikana tehnyt liikaa myönnytyksiä, jotka minua edelleen harmittavat, joten lähdössä olen luultavasti, lähti mies tai ei. Jos vain saan opiskelupaikan.

5. tammikuuta 2011

Toisten mielipiteitä

Mietin tuossa keskustelupalstoja selaillessa kuinka brutaaleja ihmiset voivat olla, kun ei tarvitse näyttää naamaansa ja kertoa nimeään. Nimimerkin takaa on yllättävän helppoa huudella mitä sattuu, selitellä törkyjä ja loukata muita. Ja jos nyt haluaa muuttaa maineensa, ei tarvitsee kuin vaihtaa nimimerkkiä, yllättävän yksinkertaista.

Eniten jäin miettimään toisten blogeihin heitettyjä kommentteja. "Sun fontti on outo, sitä on ärsyttävä lukee." "Ei tollasta tekstiä jaksa hullukaan." "Sun kannattais muokata sun banneria." "Siis aivan hirveen värinen." Mitä kukaan on kommentoiman toisen blogia noin? Väärän värinen? Jos minä nyt esimerkiksi pidän punaisesta ja kommentoija ei, sille ei vain sitten voi mitään. Jos on pakko kommentoida, voisiko sitä koettaa keksiä jotain rakentavaa? Itse jätän omasta mielestäni mielenkiinnottomat ja väärän väriset blogit ilman sen suurempaa huomiota ja etsin todelliset helmet rihkaman joukosta. Ja ollakseni aivan tosissani... Minä luen blogista vähintään yhden merkinnän, oli se sitten minkä värinen vain.

Teksti kertoo ihmisestä enemmän kuin blogin ulkoasu. Toki ulkoasukin kertoo jotakin, mutta yleensä sillä pyritään vain miellyttämään mahdollisimman monen silmää. Minunkin pitäisi itse asiassa vaihtaa blogini ulkoasu johonkin enemmän itseni näköiseen. Toki tämä oli valmiista vaihtoehdoista paras, minä kun tosiaan pidän siitä punaisesta ja olen mukataiteellinenkin. Ihan mukataiteellisuuden kunniaksi voisin laittaa tähän tämän kauniin, väreihin (melkein) sopivan kuvan:

(c) TouchOfDeath 2010

Fantasiafriikkinä pidän lohikäärmeistä, kuten varmasti jollekin fiksulle ihmiselle selvisikin aivan ensimmäisistä blogimerkinnöistäni. Olen jopa tyytyväinen ylläolevaan teokseen, tosin taustan värityksen kanssa olisin saanut olla hieman huolellisempi. Vaikutteita otin puhtaasti kiinalaisesta lohikäärmekäsityksestä.

Minun oli myös pakko lisätä pienelle linkkilistalleni yksi linkki lisää. Kyse on sellaisesta blogista, jota oikeasti luin, ennen kuin tajusin, minkä värinen ulkoasu siinä on. Ja mielestäni ulkoasu on kaikin puolin sopiva sekä minun silmiini, että kirjoittajan teksteihin. Kirjoittaja on itse väittänyt, ettei kirjoita yhtä syvällisesti kuin minä (minäkin olen tainnut hukata syvällisyyteni johonkin, tai sitten se näyttäytyy vain kun en ole läsnä), mutta minun mielestäni hänellä on ajankohtaisempia ja ehkä kantaaottavampiakin tekstejä. Minä kun olen tällainen taivaanrannanmaalari, enkä mikään käytännön ihminen. Kaiken lisäksi, kirjoittaja on semisiskoni kaima, voiko hän siis olla muuta kuin mielenkiintoinen ajattelija?

4. tammikuuta 2011

Seksuaalista musiikkia

Olen kaksi päivää kuunnellut romanialaisen artistin Urman kappaletta Buy me with a coffee. En tiedä miksi sen tunnelma iskee minuun, sanoja en kertosäettä enempää ole kuunnellut.

"You can buy me with a coffee,
I'm so cheap"

Sanoilla on ehkä hivenen negatiivissävytteinen merkitys, mutta jokin kappaleessa saa minut pitämään sitä romanttisena. Ehkä tyyli jäljittelee balladia enemmän tai vähemmän? En ymmärrä musiikista enempää kuin mitä kuulen, joten en aivan tarkkaan tiedä, mitkä ovat esimerkiksi balladin tuntomerkit. Kappaleessa on kuitenkin jotain romanttista ja olenkin käyttänyt sitä taustamusiikkina kirjoitellessani.

Kirjoitan tällä hetkellä romanttista tarinaa nuorista aikuisista, jotka vielä etsivät itseään. En ole etsinyt itseäni aikoihin, olen jumiutunut uriin. Minulla on mies, opiskelupaikka ja paikka, jota kutsua kodiksi, mitä muuta ihminen tarvitsee? Varman tiedon seksuaalisuudestaan? Suuret tulevaisuudensuunnitelmat?

Mainitsin aikaisemmin, että mielestäni ihminen ei voi tuntea itseään täysin. En myöskään usko, että niin häilyviä asioita kuin seksuaalisuus voisi ikinä sanoa 100% varmuudella. Ihmisellä on vain suuri tarve lokeroida itsensä ja lanssaihmiset. Jaotella heidät eri ominaisuuksien perusteella jonkunlaisiksi ihmisiksi. Tämä lokeroiminen vain muuttaa asiat helposti liian mustavalkoiseksi.

Mietitään vaikka allekirjoittanutta. Seurustelen miehen kanssa, olen aina seurustellut vain vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa, mutta silti en sulje pois sitä mahdollisuutta, että joskus jos eroan nykyisestäni seuraava onkin nainen. En silti ole ollut seksuaalisessa kanssakäymisessä naisen kanssa, enkä koe yleisesti naisia mitenkään seksuaalsiesti kiihottavina. En kyllä miehiäkään, yleisesti. Taka-ajatukseni tässä on kuitenkin se, kun on kolme lokeroa: hetero - bi - homo, mihin lokeroon minä sovin? Seurusteluhistoriani puolesta heteroon, ajatusmallini puolesta ehkä bihin. En koe olevani bi, mutten väitä olevani 100% heterokaan. Olen väliinputoaja. Olen jossakin bin ja heteron välimaastossa, enkä vaivaudu selvittämään tarkkaa sijaintiani sillä mihin minä sitä tarvitsen? Minulla on mies ja se riittää.

1. tammikuuta 2011

Vuoden ensimmäinen

Saappaattoman piti selitellä jotakin vuoden loppuun asti, mutta kah, kun taas iski kaksi välipäivää tähän blogailuun kaiken maailman sähellyksen ja tohinan seurauksena.

Toivotan siis hyvää jo alkanutta vuotta 2011 kaikille tasapuolisesti. Toivottavasti muilla ei ollut aivan niin vauhdikasta menoa, kuin rakkaalla semisiskollani, jolta melkein paloivat hiukset päästä. Huomautan, että tämä siis ei johtunut alkoholista tai holtittomuudesta vaan viallisesti valmistetusta raketista, joka olisi saattanut aiheuttaa pahempaakin vahinkoa. Onneksi henkilövahingoilta kuitenkin vältyttiin. (Eikä hiuksetkaan mennyt. <3)

Itse vaihdoin vuotta hyvässä seurassa, meidän pienessä kaksiossamme kun oli parhaimmillaan yli 10 ihmistä. En juonut mitään, joten kapula-aamu ei kiusaa minun vuoteni alkua. (Ja silti minula oli hauskaa!) Teimme tämän hieman pienenneen seurueemme kanssa myös noin tunnin pituisen kävelylenkin, juoksentelimme polviin asti yltävässä lumihangessa, huusimme "Hyvää uuttavuotta!" puhelimeen keuhkojen täydeltä, osa meistä myös käytännössä ui lumihangessa. Minulla kuitenkin oli kivaa ja vaikka kaupunki tänä vuonna jättikin pommittamatta, tunnelma pysyi kohtalaisen ylhäällä illan loppuun asti.

Ja vielä sanottakoon, että ilta loppui siinä 4.30 a.m. Toisin sanottuna, ajatukseni ei oikein kulje, joten jätän teidät tältä erää rauhaan ja koetan keksiä huomiseksi jotain älykästä.