30. elokuuta 2011

Lukemattoman paha?

Olen jälleen löytänyt lukemisen riemut. Siihen tosin vaadittiin neljän tunnin linja-automatka ilman muuta tekemistä kuin musiikin kuuntelu ja kirjaan uppoutuminen. Ja lopulta suureksi pettymyksekseni kesken ollut kirja päätti loppua kolmen tunnin lukemisen jälkeen ja viimeisen tunnin istuin vain tuijottaen hermostuneesti ikkunasta ulos, vaivautumatta kunnolla kuuntelemaan korvissani pauhaavaa musiikkia.

Tälle neljän tunnin matkalle oli toki syynsä. Suuntasin Helsinkiin katsomaan kajaanilaistyttöä, jolla ei ollut mitään tekemistä, ja joka ei kuitenkaan halunnut viettää viikonloppua yksin kotona. Niinpä minä menin yhdeksi yöksi Helsinkiin, katsomaan tätä ihmistä, jonka kanssa olin aiemmin jutellut vain netissä ja kerran puhelimessa.

Tällaisissa tapaamisissa on aina jotain mielenkiintoista. Suurin juttu on ehdottomasti se hämmennys, kun tulee sellainen olo, että on tunnettu kauan ja kaikki natsaa. Olen tavannut tätä ennen yhden ihmisen niin, että olemme jutelleet vain netissä. Ja molemmilla kerroilla kemiat vain natsasivat, kaikki kolahti ja oli, kuin olisimme vain kohdanneet uudelleen pitkän erossaolon jälkeen. Kaikki oli niin luonnollista, että se tuntui surrealistiselta.

Fyysinen kohtaaminen kuitenkin muuttaa asioita. Sen jälkeen toinen ei olekaan enää vain se netissä oleva henkilö, vaan hän muuttuu todelliseksi. Yhtäkkiä en voikaan olla enää sanoja näytöpäätteellä. Minäkin olen todellinen. Minun pitää alkaa ajatella, mitä minä sanon, ja miten minä sen sanon. Se on hämmentävää.

Olen huomannut tämän tapaamisen vaikutuksen itsessäni. Hukkasin jotakin ja löysin jotakin muuta. Ennen kaikkea tunnen itseni pahaksi ihmiseksi, sillä en osaa enää olla sitä, mitä olin silloin, kun minun ei vielä tarvinnut olla todellinen henkilö. Minä sain vain olla jotakin, ja vaikka mielestäni olinkin oma itseni, nyt tunnen oloni kauhean huteraksi.

Minulla oli mukava viikonloppu, mutta se teki minulle jotakin selittämätöntä.

7. elokuuta 2011

Mahdottoman tärkeälle ihmiselle

Seuraava teksti on henkilökohtainen, eikä sitä kaikkien mielestä pitäisi jakaa koko maailmalle. Minä en kuitenkaan osaa sanoa sitä suoraan, vaikka tiedän, että minun pitäisi. Annettakoon se minun kaltaiselleni heikolle ihmispololle anteeksi.

Haluan omistaa tämän merkinnän ihmiselle, jolla on aivan liian vaikeaa, ja jonka harteilta haluaisin nostaa kaiken niitä painavan pois. Lähinnä anteeksipyyntönä itsekyydestä ja avun tarjouksena, vaikka oletkin aina kaatuessasi halunnut nousta itse.

En ole koskaan osannut mielestäni valita oikeita sanoja, tekoja tai ajoituksia. En ole osannut olla lohdullinen olkapää tai rutistaa tarpeeksi välittävästi. Olen kaiken kaikkiaan huono toimimaan surun ja menetyksen kanssa.
Siksi joudun pyytämään anteeksi sitä, etten ole uskaltanut ojentaa kättäni, tarjota apuani, vaikka tiedämme molemmat, että sitä sinä tarvitset. Tarvitset jonkun, johon nojata, kun olet kammennut itsesi pystyyn. Haluaisin olla yksi niistä, joihin voit tarvitessasi nojata, vaikka eniten pelkäänkin nähdä sinut silloin, kun lasket naamiosi ja olet rikki. Minä pelkään, koska sinun tuskasi katseleminen satuttaa. Se tieto, että vain aika parantaa haavat, enkä voi tehdä hyväksesi mitään konkreettista.

Olen ollut itsekäs, vältellyt kipua, niin sinun kuin omaanikin - ja ennen kaikkea olen vältellyt sinua. Olen katsonut suruasi vierestä osaamatta tehdä mitään oikein, tietämättä mitä sanoa. Anna anteeksi.

Haluan vain, että tiedät olevasi minulle tärkeä. Että voit koska vain nykäistä minua hihasta ja pyytää pysähtymään. Sillä sinä olet yksi niistä, joita varten haluan aina olla siinä. Yksi niistä, joilta haluan halata pois murheet. Yksi niistä, joita haluan suojata pahalta maailmalta tietäen samalla, että olen täysin kykenemätön siihen.

Tiedän, että sinun on paha olla. Tiedä, että voit koska vain purkaa sen minuun. Koska minä rakastan sinua.