27. joulukuuta 2011

Pitkät, tylsät välipäivät

Joulu tuli ja meni ja sai menollaan minut hyvinkin onnelliseksi. Onhan se mukavaa, kun kootaan suku yhteen ja vietetään aikaa läheisten kanssa, mutta jollain henkisellä tasolla se on niin raskasta, että toivotan enemmän kuin innoissani arjen tervetulleeksi takaisin. Vaikka nämä joulun ja uudenvuoden väliset arkipäivät kuluvatkin hitaasti ilman sen kummempaa tekemistä, yksin kämpällä, nautin olostani.

Oma jouluni oli hieman erilainen kuin ennen, sillä vietimme aaton Keski-Suomessa, miehen papan mökillä. Minulla on tapana hermoilla aina, kun olen tekemisissä miehekkeen sukulaisten kanssa, joten kahden yön reissu sai minut jännittämään jo etukäteen. Se meni kuitenkin hyvin, tietyllä tapaa joulu oli ehkä jopa paras tähän astisista. Meillä oli tulevan anopin kanssa hyvin hauskaa, kun istuimme saunan jälkeen lonkerot kourassa jutustelemaan niitä näitä. Eikä se miehekkeen isäkään ole aivan hirveän pelottava enää, kun on katsonut miehen hekottelevan huonolle komedialle.

Lupailin kuitenkin kuvia noista lahjoista, joita tein itse, joten tässä niitä.


Yhdelle kaverille painoin tuon Jack Skellingtonin hymyn toppiin.Sabluunan askartelin itse ihan kopiopaperista ja sitten vain tuputtelin värin pesusienenpalasella. Samaan lahjaan laitoin myös Jack Skellington -korvikset, jotka muovailin FIMO-massasta ihan itse.


Tässä siis tämän jouluiset FIMO-korvikset. Kolmet sienet ja Jack Skellingtonit. Vihreät sienet tein äidille, punaiset "pikkusiskolleni" Rinjalle ja keltapunaiset menivät miehen veljen tyttöystävälle. En muistanut ottaa kuvaa enää, kun koukut olivat paikoillaan, joten tämän parempaa kuvaa näistä ei nyt ole.


Viimeisenä rakkaalle serkkutytölle piirretty tussityö hänen hevosestaan. Tästä sain kiitokset jo aattona viestin muodossa. ♥ Näissä tunnelmissa vuoden vaihdetta odottelemaan. Saa nähdä mitä uusi vuosi tuo tullessaan.

6. joulukuuta 2011

"I Hate My Job"

Haha, törmäsin tähän videoon Hevostalli.netin Yleisellä puolella ja tämä on vain pakko jakaa! Tämä on monella tapaa loistava, mutta ennen kaikkea se sai minut hymyilemään.



Sain eilen haettua miehelle tilaamani lahjan postista ja ilokseni voin todeta sen olevan miltei uuden veroinen. Se ei ollut siis huono ostos, vaikka sitä vähän pelkäsinkin. Epäluuloni Huuto.nettiä kohtaan ovat siis hälvenneet aavistuksen. Välttelen sitä kuitenkin jatkossakin ja pidän sitä vasta viimeisenä vaihtoehtona.

Ostamani kirjan väliin oli jäänyt jonkun suloisen ekaluokkalaisen koulukuvalla varustettu kirjanmerkki. Sääli, että ostin kirjan antikvariaatista, muuten olisin voinut lähettää sen takaisin. Nyt joku pieni tyttönen on vailla kirjanmerkkiään. Samalla tunnen hieman syyllisyyttä, sillä jos kyseisen kirjanmerkin paikasta voi päätellä jotain, kyseinen ykkösluokkalainen on lukenut Sormusten Herraa paljon allekirjoittanutta pidemmälle. Jestas!

4. joulukuuta 2011

Joululahjoja, -lauluja ja vähän löpinää

Olen tehnyt ja tulen tekemään suuren osan lahjoista, joita annan ystävilleni. Löysin myös kaipaamani painoksen Tolkienin Sormusten herrasta, nyt vain toivotaan, että se on niin hyvässä kunnossa kuin luvattiin.

Kävin siis metsästämässä kyseisen opuksen Huuto.netistä ja kuntoluokitukseksi oli merkitty hyvä. En varmaan olisi uskaltanut ostaa ollenkaan, ellei kyseinen myyjä olisi saanut yli 10 000:ntä positiivista palautetta - eikä negatiivisia ollut yhtäkään. Joten luultavasti kaikki menee hyvin. Ainakin paketti on postissa. Sain sähköpostiini seurantakoodin.


 Hiljaisuus by Aikakone

Jottei tämä merkintä menisi taas täysin satunnaiseen selittelyyn, haluan jakaa kauniin joululaulun, johon tutustuin ensimmäisen kerran yläasteella. Silloin olin itse esittämässä sitä, ja täytyy myöntää, että siitä asti olen pitänyt kyseisestä kappaleesta paljon. Osittain myös siksi, ettei sitä ylisoiteta radiossa.

Palatakseni tee-se-itse-lahjoihin, olen kuvannut tekeleitäni ja ajattelin kuvata kaikki, jotta voin jakaa kuvia täällä joulun jälkeen. En aio ottaa riskiä, että joku saisi titetää lahjansa etukäteen, kuitenkin joku ystävistäni eksyy tätä lukemaan nyt joulun alla.

Tekeekö joku muu lahjoja itse? Olisi hauska tietää, että mitä kaikkea ihmiset tekevät itse, sillä tämänvuotinen tekemiseni jää loppujen lopuksi hyvin vähäiseksi. Ehkä ensi jouluksi taas enemmän.

30. marraskuuta 2011

Marraskuun viimeinen

Huomenna alkaa joulukuu ja sen jälkeen aika alkaa juosta. Se juoksee lujaa ja tuntuu, ettei mitään ehdi saada ajoissa valmiiksi ja kaikki kaatuu päälle. Ihmiset, jotka ovat viimeiseen asti yrittäneet vältellä joululahjojen ostamista sillä verukeella, ettei vielä ole edes joulukuu, heräävät karuun todellisuuteen siitä, että aika loppuu.

Olen viimevuonna hyväksikokemaani tapaa noudattaen koonnut Ecxel-taulukkoon kenelle aion antaa lahjan, mitä he ovat pyytäneet (jos ovat), mitä aion antaa ja mitä tarvikkeita tarvitsen (kun teen jotain itse). Samalla kun katson listaani, mietin, päästänkö itseni liian helpolla. Aina, kun teen jotain itse, mietin, onko se liian vähän.

Minä pitäisin itsetehdyistä lahjoista. Se, että jotain on tehty juuri sinulle, siinä on jotain mieltä lämmittävää, ihan todella. Tiedän vain hyvin vähän ihmisiä, jotka oikeasti ryhtyvät tekemään itse. Toisaalta ymmärän sen, siinä on hirveästi vaivaa, mutta itse yritän silti tehdä edes osan lahjoista itse. Sitten on antaa jotakin uniikkia, persoonallista, juuri lahjan saajaa ajatellen tehtyä. Minusta on ihana antaa rakkaille ihmisille jotakin henkilökohtaista, varsinkin, kun tiedän (ainakin osan) arvostavan sitä oikeasti.

Sitten on sellaisia ongelmallisia henkilöitä, kun tuo minun kultani. Itsetehty ei ole pop, eikä rock, ellei kyseessä ole lapaset, jotka hän juuri sai syksyllä. Ainoa itsetehty, jota mieheke on todella arvostanut koskaan. Ongelmat eivät todellakaan lopu siihen, ettei hän välitä itse tehdystä.

En voi ajatellakaan ostavani hänelle vaatteita, sillä joka ikinen vaatteidenshoppailureissumme on mennyt jotakuinkin saman kaavan mukaan: ehdotan jotain, minkä tyylistä hän mielestäni käyttää muutenkin, ei kelpaa, koska väri on väärä tai sitten hänellä on liikaa sen tyyppisiä vaatteita, ehdotan jotain muuta, ei käy, koska liian erilaista. Ja lopulta hän päätyy samanlaisiin vaateisiin, joita hänellä on jo valmiiksi, muttei vahingossakaan edes kokeile minun ehdottamaani vaatetta.

Yleensä ostan hänelle kirjoja, koska hän lukee ja tiedän siltä osin mistä hän pitää ja se on tavallaan helppo valinta. Mutta se on tylsä valinta. Aina kirja, ei siinä ole mitään kivaa, kenenkään mielestä. Olen luvannut itselleni, että ostan hänelle kirjan vain, jos löydän uudenveroisen Taru sormusten herrasta -trilogian vanhoilla kansilla. Leffakannethan ei herralle kelpaa, muuten teos löytyisikin jo hyllystä.

Musiikkia en voi edes kuvitella ostavani hänelle. Ensinnäkin, hänellä on levyjä todella paljon. Olen vuosien varrella kyllä oppinut, mistä bändeistä hän pitää enemmän kuin muista, ja niiden levyt löytyvätkin jo hyllystä. Uutta musiikkia en voi todellakaan ostaa, sillä kun tiedän hänen pitävän jostakin, ja löydän omasta mielestäni jonkun samantyylisen bändin, mistä hän ehkä voisi pitää, käy yleensä ilmi, että se on hänen mielestään "paskaa teinirockia" tai muuten vain ei-kuunneltavaa. Ja jos lähdenkin ostamaan jonkun sellaisen bändin levyn, mitä hänellä on jo hyllyssään, muttei kuitenkaan koko tuotannon edestä, sekin luultavasti osoittautuu sellaiseksi bändiksi, jonka levyn hän on vain saanut yläasteella, mutta joka ei kiinnosta häntä sen enempää.

Kyse ei siis ole siitä, ettenkö kokisi tuntevani häntä. Herra vain ostaa kaiken haluamansa itse. Tai vaihtoehtoisesti hänen tahtonsa on ylimalkaisen vaikeasti toteutettavissa. Mutta jos jollain nyt kuitenkin sattuu lojumaan J.R.R. Tolkienin TSH-trilogia vanhoilla kansilla hyllyssä ja haluaa siitä eroon, niin heittäkää hintapyyntöä kommenttilooraan!

Tässä vielä yksi esimerkki bändistä, joka kuuluu puoliskoni mielestä kategoriaan "teinisontaa", vaikka itse mielelläni tätä kuuntelenkin.


Shout 2000 by Disturbed

24. marraskuuta 2011

"Ihmiset kykenevät kuuntelemaan vain käsittämättömyyttä"

Otsikon lainaus on Terry Pratchettin kirjasta Vartiosto valmiina palvelukseen, jonka sain tänään luettua loppuun. Lainaus on siinä mielessä minun mielestäni täydellisen loistava, että Pratchett pilkkaa siinä ihmisiä omalla hienovaraisella tavallaan.

Kun olen vuosia sitten lukenut ensimmäisen Pratchettin kirjan - taisin olla 13, jos en väärin muista - pidin siitä, koska teksti oli mielestäni hauskaa. Nykyään ymmärrän miksi se on hauskaa ja pidän häntä vähintäänkin nerokkaana kirjailijana. Satiiri on taitolaji ja Pratchett tekee siitä taidetta.

Kuva täältä.

Pratchettin kirjoissa taide ei jää vain kansien sisällä käytävään sanaleikkiin, vaan se ulottuu pikkutarkkoihin kansikuviin. Itse pidän kansikuvien tuijottelusta, etenkin kirjan lukemisen jälkeen, koska ne liittyvät niin hyvin tarinaan. On hauskaa tunnistaa henkilöitä, esineitä ja asiayhteyksiä itse tarinan ja kansikuvan välillä. Ehkä olen vähän omalaatuinen.

Tämänkertainen postaus jää ihan vain tällaiseksi "hypettelyksi", koska olen niin lukemani pauloissa jälleen. Pitänee seuraavaksi tarttua tuohon Pratchettin Mortiin, joka on kiltisti odottanut minua jo niin pitkään.

22. marraskuuta 2011

Vitutus, väsymys ja muuta sellaista

Tämän blogin kanssa on ollut taukoa, koska olen siirtänyt satunnaisen jauhamiseni tänne. Se on satunnainen sekoilublogini, jonka ero tähän on lähinnä postauskynnyksen madaltuminen. Olen alusta asti koettanut pitää Saappaattoman postaukset jotakuinkin fiksuina, pitää niissä jonkunlaisen järjen ja tason (joka on kyllä lipsunut, sillä en ole mitenkään ylimalkaisen tasokas ihminen).

Rakkaudella ToDin postaukset ovat päiväkirjamaisia ja ne ovat siellä enemmän siksi, että saan pääni tyhjäksi turhista ajatuksista kuin mitään muuta varten. Ehkä joku muukin saa niistä silti jotain irti? Yritän joka tapauksessa saada pääpainon satunnaisesta selittelystä kohti käsitöitä ja sen sellaisia. Mutta kun minulla ei ole kameraa. Elämä olisi niin paljon helpompaa, jos minulla olisi kunnon kamera, jolla kuvata. Silloin ehkä tulisi ikuistettua enemmän upeita maisemia ja hetkiä, joita haluan jakaa. Ehkä.

Olen kuitenkin tällä hetkellä täydellisen ärsyyntynyt Valkyriaan ja neiti Kesään, eli isoveljeni avopuolisoon. En oikeastaan edes tiedä miksi ja ärsyyntyminen ensin mainittuun on huomattavasti voimakkaampaa ja lähempänä pintaa. Ehkä siksi, että hän "tökkii" minua henkisesti/virtuaalisesti päivittäin, vaikka minä en jaksa!

<ylimalkaista avautumista>
Olen valittanut Valkyriasta aiemminkin. Tällä kertaa hän kuitenkin loukkasi minua, oikeasti - niin lapselliselta kuin tilanne jostakusta lukijasta saattaakin tuntua. Olen kuitenkin analysoinut meidän kanssakäymistämme, joka on muuttunut ainakin omalta osaltani kiusaantuneemmaksi sen jälkeen, kun kävin katsomassa häntä Helsingissä. Pääpaino kanssakäymisessämme on joka tapauksessa roolipeleissä. Monikko siksi, että aina innostuksen loppuessa yhden kohdalla, aloitamme uuden.

Silloin kun emme pelaa, eli niinä kausina, kun minä en jaksa, keskustelumme on olematonta. Suunnilleen päivittäin, silloin kun keskustelemme, kyselemme kuulumisia ja jaamme joitain satunnaisia ajatuksia. Sen lisäksi Valkyrialla on tapana kysellä epäsäännöllisesti, olenko kirjoittanut vuoroa tai voisimmeko aloittaa sellaisen ja tällaisen pelin seuraavaksi. Minua ei kiinnosta, minulla ei ole ollut aikaa ja niin edelleen. Kerron sen hänelle. Selvä, keskustelu tyrehtyy, jos sitä on koskaan ollutkaan niin paljoa. Seuraavana päivänä tai viimeistään parin päivän kuluttua sama juttu. Siitä tulee sellainen olo, ettei millään muulla kuin niillä helvetin peleillä ole mitään väliä. Vain tarinaa tarinan perään, mitä vain, mutta ei todellisuutta.

Tätä tunnetta vahvistaa se, että Valkyria jättää todella usein vastaamatta kommentteihini/kysymyksiini/ajatuksiini. Voiko selvempää "ei kiinnosta" -viestiä ollakaan? Joka tapauksessa kerroin havainnoistani hänelle, suhteellisen toteavasti, sillä halusin pitää tilanteeseen tietynlaista etäisyyttä. Ainoa vastaus, jonka sain, oli: ":D". Kiitos mielenkiinnosta, miksi minä haluaisin olla tämän ihmisen kanssa tekemisissä, jos häntä ei kiinnosta, mitä hänelle sanon?
(Jos joku nyt jaksoi lukea tämän valitusosuuden, otan mielelläni vastaan kommenttia siitä, olenko aivan lapsellinen. Tunnen itseni sellaiseksi, onhan kyseessä kuitenkin satunnainen internettuttavuus ja minä olen aivan raivoissani hänen käytöksestään.)
</ylimalkaista avautumista>

Kuva täältä.


Muuten elämässäni ei ole mitään suuria ylä- tai alamäkiä. Minä pärjään. Ihan todella. Mielikin rauhoittuu, kun saa nenänsä eteen kupillisan lämmintä glögiä ja yhden palan Tobleronea.

Muistakaa käyttää heijastimia, ulkona on oikeasti pimeää.

14. syyskuuta 2011

Dream on my Valkyria

Käytin taas hyvän tovin miettiessäni, millä nimellä voisin puhua yhdestä ystävästäni, josta tulen varmaan jatkossakin mainitsemaan yhtä ja toista. En kuitenkaan halua käyttää oikeita nimiä, sillä se olisi jotenkin, en tiedä, yksityisyyttä loukkaavaa? Joka tapauksessa päätin kutsua häntä Valkyriaksi, syystä, jota en tiedä. Ja koska en voi olettaa, että kaikki tietäisivät, mikä valkyria on, lainaus Wikipediasta:
"Valkyriat olivat skandinaavisessa mytologiassa Odinia palvelevia taistelun hengettäriä ja kuolemanhaltijattaria, jotka keräsivät taistelukentiltä kuolleiden sotureiden sielut ja veivät ne mukanaan Valhallaan."

Joka tapauksessa, minun Valkyriani ei ole mitenkään liitoksissa kuolemanhaltijattariin tai taistelutantereisiin. Hän on herkkäsieluinen, joistain asioista liian yksityiskohtainen (minun makuuni) ja yksi niistä ihmisistä, jotka saattavat aloittaa keskustelun tyhjästä ja päättää sen kuin seinään ilman sen näkyvämpiä syitä.

Minua tällainen käytös häiritsee, suuresti. Varsinkin keskustelun päättäminen ilman syytä tai lopputulosta. Mainittakoon esimerkki siitä, kun Valkyria kysyi minulta uskonko kuoleman jälkeiseen elämään. Vastasin rehellisesti: Minulla ei ole yhtä lukkoon lyötyä mielipidettä asiaan. Mielestäni on loogista ajatella, ettei kuoleman jälkeistä elämää ole, sillä tieteellisesti ei voida todistaa sielun olemassaoloa vaan koko elämä on käytännössä kemiallisia reaktioita aivoissa. Silti en sivuuta sitä mahdollisuutta, etteikö kuoleman jälkeen voiso olla uudellensyntymää ja niin edelleen. Se kuulostaa minusta epätodennäköiseltä, mutta eihän siitä voi olla varma.

Valkyria kiteytti tämän yhteen kysymykseen, josta minulle tuli hyvin väärinymmärretty olo: "Sä et usko sieluun?" En missään vaiheessa mielestäni sanonut juuri, täsmälleen noin. Sanoin, että se on minulle mahdollisuus siinä, missä mikä tahansa muukin. Tämä väärinymmärrys häiritsi minua jostain syystä aivan vietävän paljon ja lopulta, pyöriteltyäni asiaa vuorokauden verran päässäni, sanoin Valkyrialle kuinka paljon tämä asia minua harmitti ja otti päähän.

Hän ei kuitenkaan edes muistanut sen enempää tästä keskustelusta. Hän oli heti kysymyksensä jälkeen todennut, ettei jaksanut keskustella asiasta sinä iltana enempää ja seuraavana iltana hän ei edes muistanut yksityiskohtia tästä lyhyestä keskustelusta. Ja jostain syystä se harmitti minua vielä enemmän. Jokaisella on varmaan vähintään yksi kokemus siitä, kuinka jotakin asiaa vatvoo ja jauhaa itsekseen - ja kun viimein uskaltaa ottaa itseään niskasta kiinni ja mainita asianosaiselle ajatuksistaan, asia on toiselle toissijainen. Kun valmiiksi vituttaa, sellainen tilanne vituttaa vain entistä enemmän.

Dream On by Aerosmith

Mainitakseni jotain muutakin kuin ainaisen vitutukseni, seikkailin tänään YouTuben ihmeellisessä maailmassa. Tutustuin sellaisiin klassisiin nimiin kuin The Ramones, Rolling Stones, Aerosmith ja Alice Cooper. Kaikki ovat tietenkin sellaisia, joista jokainen on kuullut joskus, mutta huonona musiikintuntijana osaan nimetä kyseisiltä artisteilta aika vähän kappaleita. Niinpä ajattelin sivistää itseäni tekemällä musiikkimatkan näiden legendaaristen bändien tuotantoon.

Pääsin hyvään alkuun tänään, mutta matkani on vielä pahasti kesken. Ja tiedän, että listani on kamalan vajavainen, joten jos jollekin tulee mieleen jokin legendaarinen rock/punk/metal-bändi, kertokaapas ihmeessä, niin tutustunpa niihinkin, kun kerkiän. (Ja saa niitä vähemmän legendaarisempiakin heittää, jos mieleen tulee.)

Kuten Steven Tyler tuossa yllä olevassa laulussa niin ihanasti laulaa:
Dream on, dream on
Dream until your dream come true

30. elokuuta 2011

Lukemattoman paha?

Olen jälleen löytänyt lukemisen riemut. Siihen tosin vaadittiin neljän tunnin linja-automatka ilman muuta tekemistä kuin musiikin kuuntelu ja kirjaan uppoutuminen. Ja lopulta suureksi pettymyksekseni kesken ollut kirja päätti loppua kolmen tunnin lukemisen jälkeen ja viimeisen tunnin istuin vain tuijottaen hermostuneesti ikkunasta ulos, vaivautumatta kunnolla kuuntelemaan korvissani pauhaavaa musiikkia.

Tälle neljän tunnin matkalle oli toki syynsä. Suuntasin Helsinkiin katsomaan kajaanilaistyttöä, jolla ei ollut mitään tekemistä, ja joka ei kuitenkaan halunnut viettää viikonloppua yksin kotona. Niinpä minä menin yhdeksi yöksi Helsinkiin, katsomaan tätä ihmistä, jonka kanssa olin aiemmin jutellut vain netissä ja kerran puhelimessa.

Tällaisissa tapaamisissa on aina jotain mielenkiintoista. Suurin juttu on ehdottomasti se hämmennys, kun tulee sellainen olo, että on tunnettu kauan ja kaikki natsaa. Olen tavannut tätä ennen yhden ihmisen niin, että olemme jutelleet vain netissä. Ja molemmilla kerroilla kemiat vain natsasivat, kaikki kolahti ja oli, kuin olisimme vain kohdanneet uudelleen pitkän erossaolon jälkeen. Kaikki oli niin luonnollista, että se tuntui surrealistiselta.

Fyysinen kohtaaminen kuitenkin muuttaa asioita. Sen jälkeen toinen ei olekaan enää vain se netissä oleva henkilö, vaan hän muuttuu todelliseksi. Yhtäkkiä en voikaan olla enää sanoja näytöpäätteellä. Minäkin olen todellinen. Minun pitää alkaa ajatella, mitä minä sanon, ja miten minä sen sanon. Se on hämmentävää.

Olen huomannut tämän tapaamisen vaikutuksen itsessäni. Hukkasin jotakin ja löysin jotakin muuta. Ennen kaikkea tunnen itseni pahaksi ihmiseksi, sillä en osaa enää olla sitä, mitä olin silloin, kun minun ei vielä tarvinnut olla todellinen henkilö. Minä sain vain olla jotakin, ja vaikka mielestäni olinkin oma itseni, nyt tunnen oloni kauhean huteraksi.

Minulla oli mukava viikonloppu, mutta se teki minulle jotakin selittämätöntä.

7. elokuuta 2011

Mahdottoman tärkeälle ihmiselle

Seuraava teksti on henkilökohtainen, eikä sitä kaikkien mielestä pitäisi jakaa koko maailmalle. Minä en kuitenkaan osaa sanoa sitä suoraan, vaikka tiedän, että minun pitäisi. Annettakoon se minun kaltaiselleni heikolle ihmispololle anteeksi.

Haluan omistaa tämän merkinnän ihmiselle, jolla on aivan liian vaikeaa, ja jonka harteilta haluaisin nostaa kaiken niitä painavan pois. Lähinnä anteeksipyyntönä itsekyydestä ja avun tarjouksena, vaikka oletkin aina kaatuessasi halunnut nousta itse.

En ole koskaan osannut mielestäni valita oikeita sanoja, tekoja tai ajoituksia. En ole osannut olla lohdullinen olkapää tai rutistaa tarpeeksi välittävästi. Olen kaiken kaikkiaan huono toimimaan surun ja menetyksen kanssa.
Siksi joudun pyytämään anteeksi sitä, etten ole uskaltanut ojentaa kättäni, tarjota apuani, vaikka tiedämme molemmat, että sitä sinä tarvitset. Tarvitset jonkun, johon nojata, kun olet kammennut itsesi pystyyn. Haluaisin olla yksi niistä, joihin voit tarvitessasi nojata, vaikka eniten pelkäänkin nähdä sinut silloin, kun lasket naamiosi ja olet rikki. Minä pelkään, koska sinun tuskasi katseleminen satuttaa. Se tieto, että vain aika parantaa haavat, enkä voi tehdä hyväksesi mitään konkreettista.

Olen ollut itsekäs, vältellyt kipua, niin sinun kuin omaanikin - ja ennen kaikkea olen vältellyt sinua. Olen katsonut suruasi vierestä osaamatta tehdä mitään oikein, tietämättä mitä sanoa. Anna anteeksi.

Haluan vain, että tiedät olevasi minulle tärkeä. Että voit koska vain nykäistä minua hihasta ja pyytää pysähtymään. Sillä sinä olet yksi niistä, joita varten haluan aina olla siinä. Yksi niistä, joilta haluan halata pois murheet. Yksi niistä, joita haluan suojata pahalta maailmalta tietäen samalla, että olen täysin kykenemätön siihen.

Tiedän, että sinun on paha olla. Tiedä, että voit koska vain purkaa sen minuun. Koska minä rakastan sinua.

13. heinäkuuta 2011

Aivasteleva hymypatsas

Eilen sain asiakkaalta kiitosta siitä, että hymyilen niin paljon. Minun on töissä tosiaan helppo hymyillä, oli millainen päivä vain. Kassalla on vain helppoa asennoitua kaikkeen hymyllä ja väsyneellä naurulla - lisäksi asiakkaat ovat pääasiassa mukavia, tai jos eivät niin mukavia, niin se johtuu siitä, että tavalliset tervehdykset jäävät uupumaan. Kukaan täällä ei ole oikeasti vaikea asiakas.

Kukaan ei kuitenkaan aiemmin ole sanonut mitään siitä, että hymyilen. Pääasiassa ihmiset  ovat vain hymyilleet takaisin.  Ja koska kyse on tehtaan työmaaruokalasta, täällä ovat aika pitkälti samat ihmiset päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Tämä vanhempi herra on kuitenkin "ulkopuolinen" ja hänen sanansa saivat kyllä hymyilemään astetta leveämmin.
"Täällähän on sellainen hymytyttö, että hymypatsaan tarvitsisi."

Kyllä tämä muistutti hyvin siitä, kuinka pienet asiat voivat piristää päivää. Vaikka eilinen ei ollutkaan huono päivä, oli se silti mieltä lämmittävää saada positiista kommenttia jostakin sellaisesta, joka on itselle itsestäänselvyys.

Muistin taas tänään, miksi kannattaa aivastaa, kun aivastuttaa. Jokainen, joka on joskus "pitänyt aivastuksen sisällään" tietää sen, että keskimäärin 120km/h ulos pyrkivä ilma tekee kipeää, kun sitä ei päästäkkään ulos.Tosin, ehkä sen sanoo jo maalaisjärkikin, vaikkei omia kokemuksia olisikaan. Minä vain en opi edes kantapään kautta.

Kuva © Koululainen.fi

8. heinäkuuta 2011

Pikkukaupungin tyttö


Daydreamer by Adele

Olen pari päivää kuunnellut Adelen levyjä. Ihanan rentoa musiikkia. Tällaista minkä vain mielialan musiikkia, joka rauhoittaa ja saa ajatukset lentämään.

Tämänkin merkinnän ajatukset ovat hajanaisia, pahoitteluni siitä jo etukäteen. Ensimmäiseksi tulee kuitenkin mieleen asfaltti. Ajoimme serkkuni S:n kanssa tietyön ohi tuossa pari viikkoa sitten, ja hän kirosi uuden asfaltin hajua. Itse en jostain syystä pidä sitä suoranaisen vastenmielisenä. Oikeastaan, se on jotenkin kesäinen tuoksu ja se muistuttaa auringon lämmittämän asfaltin tuoksua. Siinä on jotain tuttua, turvallista ja kesäistä. En tiedä miksi, mutta tavallaan pidän siitä.

Piestä ja asfaltista on helppo siirtyä Suomen "asfalttiviidakoihin", joista mainittakoon Turku. Sillä tämä tyttö hylkää helpon, vakaan elämänsä täällä Länsi-rannikolla ja muuttaa Suomen entiseen pääkaupunkiin ilman varmuutta mistään. Tämä ei ole pitkään harkittu ja suunniteltu päätös, oikeastaan, tein sen kahden illan miettimisen jälkeen. Ainoa varma asia Turussa on asunto, jonka tulen jakamaan isoveljeni kanssa.

Tämä on niitä harvoja hetkiä, kun olen heittäytynyt elämään. Johtuneeko se siitä, että kiipeilen täällä välillä seinille avopuolisoni kanssa ja kaipaan jotakin uutta, jotakin enemmän? Suunnitelmana on kuitenkin etsiä töitä ja opiskella vähän englantia avoimessa yliopistossa. Nämä opinnot voisin siis suorittaa ihan täältäkin käsin, mutta kun tarjous annettiin, tartuin siihen. Tuleva muutto näkyy jo nyt sekä minun että veljeni parisuhteissa, sillä molempien puoliskot jäävät tänne. Saa nähdä mitä seuraava vuosi tuo tullessaan, ainakin odotan sitä jännityksellä, tietynlaisen epätodellisuuden vallassa.

Ennen kaikkea tunnen oloni astetta vapaammaksi.


Set Fire to the Rain by Adele

21. kesäkuuta 2011

Korkealentoista sienistelyä

Tänään oli paha päivä. Ei sellainen paha päivä, että kaikki asiat olisivat menneet pieleen, vaan sellainen paha päivä, ettei mitään ehtinyt, eikä olisi millään jaksanutkaan. Ehkä opin vielä joskus menemään tarpeeksi ajoissa nukkumaan, tai ainakin kanavoimaan väsymykseni vähän paremmin. Mutta en tänään.

Monen mutkan kautta mietin tänään erilaisia fobioita ja fobioihin verrattavia "psyykkisiä häiriöitä". En tiedä, ovatko fobiat oikeasti psyykkisiä häiriöitä, mutta mielestäni se kuulostaa miellyttävämmältä kuin "sairaus". Itselläni ei ole mitään ylimaallisen vahvaa fobiaa, eniten pelkään korkeita paikkoja, ja se pelko osaa kyllä ajoittain olla aika vahva.

Se on helpoin selittää käytännön esimerkillä. Kuvitellaan, että minä ja joku muu olemme 2. tai 3. kerroksen parvekkeella. Kehtaan väittää, että kiinnitin siihen huomiota tai en, minä sijoittaudun lähelle seinää. Ainakin lähemmäs seinää kuin kaidetta. Ja jos nyt satunkin menemään kaiteen viereen, puristan sitä molemmin käsin, enkä todellakaan katso alas. Sillä jos katson, jaloissani käy hyvin epämiellyttävä tunne siitä, etteivät ne kanna.

Pysytään vielä siellä parvekkeella. Oletetaan, että tapojeni mukaan olen sijoittautunut lähelle seinää, jotta oloni on mahdollisimman turvallinen. Sitten kiinnitetään huomio seuralaiseeni. Jos hän nojaa selkänsä kaiteeseen, minulla on epämiellyttävä olo. Jos hän nojaa kaiteeseen niin, että hän "nostaa painonsa käsiensä varaan" ja hänen jalkansa nousevat parvekkeen lattiasta, minua huimaa. Ja auta armias, jos hän nousee kaiteelle istumaan. Siinä vaiheessa en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin pitämään itseni pystyssä ja toivomaan, että seuralaiseni laskeutuisi turvallisesti takaisin parvekkeen puolelle.

Myönnettäköön, että kertomuksessani on vähän muka-kirjoittajan liioittelua, mutta mikä tärkeämpää, minulla taitaa oikeastaan olla aika paha fobia. Nämä ovat näemmä näitä asioita, joita ei itse ymmärrä, ennen kuin sen on selittänyt jollekin tai vain kirjoittanut ylös.

Mitä varsinaisesti päivällä mietin, oli se, voisiko jotkut äärimmäiset nirsoudet luokitella fobiaksi? Itselläni nimittäin on sieniin sellainen suhde, etten ole kuullut kenenkään toisen nirson puhuneen tällaisesta mitään. Minä siis en vain pysty syömään sieniä. Vaikka ruoka olisi kuinka herkullista, siinä vaiheessa kun tajuan, että siellä on sieniä, minua alkaa oksettaa. Saan käyttää kaiken tahdonlujuuteni, etten ala kakoa ja sylkeä. Tämä on kiusallista avokin äidin seurassa. Kun pitää vain koettaa niellä silmät vedessä.

Kiusallisinta siitä tekee se, etten ymmärrä sitä itsekään. Miksi minulla on niin vahva inho sieniin? Lapsuuteeni ei käsitysteni mukaan liity mitenkään traumaattisia kokemuksia, joiden pääosassa näyttelisivät sienet. Avauduin tästä jopa terveydenhoitajalle, joka lähinnä kohautti hartioitaan, tokaisi, että hyvä kun tiedostat ongelman itse ja käski vältellä sellaisia ruoka-aineitta. No mutta, sehän oli hyödyllistä!

En tosiaan tiedä ketään muuta, jolla tällaista olisi esiintynyt. Toisaalta se hieman huolettaa minua, mutta lähinnä koko juttu on minusta vain outo. Minä en syö miltei mitään. "En syö" -listani on varmaan pidempi kuin "Syön"-lista, jos sellaista olisi siis pakko lähteä kokoamaan. Ja silti, en tiedä mitään muuta, mikä vaikuttaisi minuun noin vahvasti.

17. kesäkuuta 2011

Sateisen metsän tuoksua ajatuksissa

Tänään tuli paljon hölmöjä ajatuksenpätkiä mieleen. Ensimmäinen tuli, kun olin kaverini K:n kyydissä tänään. Menimme siivoamaan kaverin M vanhempien mökkiä, sillä tarkoitus olisi valloittaa se juhannusviikonlopuksi.

Joka tapauksessa K on tietyllä tapaa epämiellyttävä kuski. En voi sanoa pelkääväni hänen kyydissään, M on oikeastaan porukkamme ainoa, jonka kyydissä en uskalla istua (ellei lasketa exääni, jota kyllä harva pitää enää osana porukkaa). K kuitenkin ajaa... töksähtelevästi? Kiihdytykset ovat nopeita, sillä lailla vanhaa autoa kiusaavia nopeita, eli moottori huutaa hoosiannaa ja takapenkillä istuessa miettii, hallitseeko kuski auton aivan täysin koko ajan. Jarrutukset osaavat myös olla aika raskaita. Välillä tuntui, että K sai hyppiä jarrun päällä molemmin jaloin, että hän sai auton pysähtymään ajoissa. Muutenkin tasaisen vauhdin ylläpitäminen ei aina onnistunut.

En ole ennen huomannut tätä K:n kyydissä ja mietinkin, onko tämä tullut hänelle vasta nyt, vai enkö vain ole huomannut tällaista piirretä hänen ajamisessaan aiemmin. Vai olikohan hänellä vain jotain ylimääräistä stressiä? Itse huomaan stressin aina omassa ajamisessani, joten miksei se näkyisi muillakin.

Suoraan kuljettajan takana kiinnitin jostain syystä myös huomiota K:n käteen, joka hapuili ajatuksissaan jatkuvasti ponnarilla olevia hiussortuvia. Hänen kädessään on jotain siroa ja kaunista, sillä lailla kun miehen kädessä voi olla. Samalla siinä on kuitenkin jotain käytännöllistä - ne näyttävät siltä, että niillä on hyvä tehdä konkreettista työtä, tosin pianon soittamiseen niistä ei varmaankaan olisi.

Olen töissäkin ruvennut kiinnittämään huomiota ihmisten käsiin. Ensin huomioin vain sen, kenen kädet tuntuvat lämpimiltä, kenen ikävän nihkeiltä. Samalla tietenkin mietin, kertooko se jotain ihmisen luonteesta, vai onko käsien kylmyys vain kertaluontoista, liittymätöntä huonoon ääreisverenkiertoon tai muuta vastaavaa. Ja ainoat tilanteet, joissa olen tekemisissä toisten käsien kanssa on se, kun raha tai tupakkatuotteet vaihtavat omistajaa. Nykyään siis olen alkanut kiinnittä huomiota käsien profiiliin ja kokoon. Mielestäni se on hauskaa, kun lyhyellä miehellä on ison miehen kädet ja vastaavasti pitkällä ja harteikkaalla on siron ja pienen ihmisen kädet. Se muistuttaa minua tehokkaasti siitä, että ihmiset ovat "epätäydellisiä" ja persoonallisia.

Mutta takaisin meidän tämänpäiväiseen mökkireissuumme. Olen huomannut sen aiemminkin, mutta tänään kiinnitin siihen huomiota: minä viihdyn autossa. Se, että voi vain istua ja katsella maisemia, kuunnella musiikkia ja antaa ajatustensa lentää. Se on rentouttavaa, jollain ihmeellisellä tavalla. Tänäänkin, vaikka kapean tien tiukat mutkat ja jyrkät ylä- ja alamäet yhdistettynä K:n töksähtelevään ajotyyliin saivatkin minut lievästi voimaan pahoin, tunsin sisälläni pettymystä, kun ajoneuvo viimein pysähtyi. En osaa selittää miksi, sillä tädessä autossa ei ollut mitenkään erityisen leppoisaa tai viihdyttävää tunnelmaa. Ehkä se oli sitä, että sain vain pysähtyä hetkeksi. Tai ehkä autoissa vain on sitä jotain.

Toinen mitä meidän mökkireissustamme jäi mieleen oli se pieni kesäinen tihku, ja se, mitä sade tekee metsälle. Se tuoksu ja tunnelma. Siinä hetkessä oli kesää, siitä huolimatta, että vesi karkasi tossujeni sisään ja hyttyset pyrkivät sellaisiin epämiellyttäviin paikkoihin kuin korvien taakse. Siinä oli jotakin miltei taianomaista, jotain selittämättömän hienoa ja samalla niin ihanan tavanomaista.

15. kesäkuuta 2011

Yksinkertaisesti kuulumisia

Pitkän bloggailutauon jälkeen on taas hyvä hieman availla sanaista arkkuaan ja kertoilla missä mennään. Mitään varsinaista syytä tähän taukoon ei ole, en vain ole löytänyt sanottavaa. Aina kun mieleeni on tullut jokin asia, josta voisin vaikka kirjoittaa merkinnän, se on pyyhkiytynyt pois ennen koneelle pääsyäni tai muuten vain en ole saanut aikaiseksi. Pahoitteluni siitä.

Yleisellä tasolla mennään sellaisissa "ihan jees" meiningeissä. Opiskelupaikkani ei ikävä kyllä vaihdu, jään toiseksikin vuodeksi lukemaan liiketaloutta tänne Jumalan selän taa sen sijaan, että pääsisin kokeilemaan siipiäni kuvataiteen saralla. Ensi vuonna kenties parempi onni, nyt kun mokailin jo ennakkotehtävissä kriittisesti. Ainakin opin jotain. Kuvia ja selityksiä ennakkotehtävistä sun muista kuvataiteellisista/kaunokirjallisista projekteista voi lukea täältä, tosin sielläkin olen elänyt äitienpäivän jälkeen aika pitkälti hiljaiseloa. Yritän löytää kipinää ja aikaa tuohon taiteiluun taas jossakin vaiheessa.

Viime päivinä ajatukseni ovat pyörineet taas erilaisissa lasten hyväksikäytöissä sun muissa kamalissa asioissa, joita kenellekään ei pitäisi tapahtua. Tästä käy kiittäminen Torey Haydenia, joka kirjoittaa aivan loistavia kirjoja tapauksista, joita hän on oman työnsä aikana kohdannut. Aloitin maanantaina lukemaan hänen kirjaansa Hiljaisuuden lapset ja saan sen varmaan vielä tänään loppuun.

Lukeminenkin on viime aikoina vähän jäänyt, mutta pyörähdettyäni kirjakaupassa ja nähtyäni "3 pokkaria kympillä!" -tarjouksen, en voinut jättää sitä käyttämättä, vaan ostin kaksi uutta Haydenia ja miehekkeelle Agatha Christien. Ja niin päädyin taas kirjojen ihmeelliseen maailmaan. Haastoin jossain vaiheessa yhden ystävän lukemaan tämän vuoden puolella mahdollisimman paljon, ja parin lukemattoman kuukauden jälkeen olen melko varma, että häviän tämän kyllä. Saattaa siis olla, että olen vuodenvaihteessa yhdet kahvit velkaa.

Tämä saa nyt luvan jäädä tällaiseksi kuulumisten kertoiluksi, sillä mitään yksittäistä suurta ja hyvin mietittyä aihetta en keksi. Toivotan hyvää kesän jatkoa kaikille ja lupaan palailla astialle, kuin taas keksin jotakin sanottavaa.

21. maaliskuuta 2011

Kokoelma lakasta ahdistukseen

Mainitsin aiemmin seonneeni kynsiin, joten ajattelin, että voisin aivan yhtä hyvin jakaa viimeisimmän kokeiluni tuloksen. Tämä on kivasti kestänyt koko viikonlopun, vaikkean päälyslakkaa olekaan lisännyt kertaakaan. Ehkä tässä kuitenkin alkuviikosta saan jonkun kipinän taas tehdä uudet kynnet...


Tein nämä kynnet käyttäen pohjalla Lumenen Natural code 14:ää Party Onia. Värinä se on ihana, hivenen hailakka tosin. Vaaleammissa kohdissa sitä on kaksi, tummemmissa kolme kerrosta. Mustiin raitoihin on myös käytetty Lumene Natural code -sarjan lakkaa, 7 Rock 'n roll ja sitä koristin tummanlilalla irtohileellä.

Nyt te, jotka pyörittelette suloisia silmiänne epäuskoisesti, ei, en aio tehdä tästä kokonaan kynsiblogia. Koetan pitää kynsipostaukset minimissä, mutta minkäs nainen hullutuksilleen voi.

Valittelin jossain vaiheessa liikkumisestani (jos oikein muistan) ja nyt olen lähestynyt asiaa uudesta kulmasta. Sovimme erään ystäväni kanssa tekevämme samaa "treeniohjelmaa" ja nyt toivomme molemmat, että se lisää aktiivisuutta. Alku lähti hyvin käyntiin, kun keskusteltiin alkavasta viikosta. Olimme saaneet kaksi päivää sovittua kun ensimmäisen kerran huulien välistä karkasi "tää viikko kuulostaa raskaalta". Noh, saa nähdä miten meidän käy.

Minua vähän ahdistaa, etten ole saanut tehtyä noita etukäteistehtäviä sen enempää... Yksi luonnos ja pari värikokeilua, vaan ei mitään kunnollista. Sekoan niiden kanssa kohta! Enkä halua pyytää apua ideointiin esim. idearikkaalta isoveljeltäni, sillä se tuntuisi huijaukselta. Itseluottamukseni on siis lähellä nollaa.


I Will Always Return by Bryan Adams

14. maaliskuuta 2011

Pari sanaa kauneudesta

Että uuden jakson alku voi keventää mieltä. Viime jakson päätös kun oli yhtä kaoottista sinne tänne sinkoilua ja hommien kasaantumista viimeisiin iltoihin. Nyt voi taas hengittää hetken, kun uuden jakson kaksi ensimmäistä päivää menee erilaisissa esittelytilaisuuksisa istuen. Ei siis tule mitään mieltä rasittavaa hommaa.

Luin tänä aamuna jotakin, joka sai minut ajattelemaan. Iltalehden terveysartikkeli, jossa alun maininnan jälkeen viitattiin vahvasti netissä leviävään Pro ana -ilmiöön sai minut miettimään. Olen itsekin huomannut internetin keskustelupalstoilla leviävät kysymykset: "Olenko liian lihava?" "Miten saan laihdutettua nopeasti?" Nämä kysymykset itsessään eivät kuitenkaan huolestuta minua. Eniten minua huolestutti se noin sivun mittainen tekstinpätkä, jossa 14-15 -vuotias tyttö purki ajatuksiaan ja epäonnistumisen tunnetta itsestään, sillä hän "söi liikaa". Paino ei pudonnut, eikä hän saavuttanut tavoitteita, joita oli Pro anan kautta itselleen asettanut.


Weheartit.com

En aivan ymmärrä niitä, joiden mielestä anorekstiset ihmiset ovat kauniita. Olen lukenut aivan liikaa nuorten tyttöjen mielipiteitä siitä, kuinka he haluavat tulla malleiksi ja kaikki pitävät heitä kauniina. Itse yhdistän mallit vahvasti syömishäiriöihin ja luinkin mielenkiintoisen määritelmän malleille. "Käveleviä vaateripustimia." Se on totta. Mallit ovat langanlaihoja, kuin henkarit ikään, eivätkä tuo vaatteelle mitään muotoa lisää. Mallien on tarkoitus kantaa vaatteita catwalkilla niin kuin ne olisivat henkareissa. Häiritsevää.

Kaunista(ko) ~ Weheartit.com

En siis väitä, etteivätkö hoikat ihmiset olisi mielestäni kauniita - he ovat, niin kauan kun ovat terveellisesti hoikkia. Alipainoisuus ei mielestäni ole kaunista, syömishäiriöistä puhumattakaan. Ylipaino sen sijaan voi olla kaunista, riippuu tietenkin mihin sitä kertyy, miten sitä kantaa ja miten vartaloaan korostaa pukeutumisella. Muodokas nainen on kaunis.

Weheartit.com





Ei tarvitse olla laiha, että voi olla kaunis. Sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä, ja silti minulla on sellainen olo, etteivät kauneusihanteet seuraa niitä asioita, joita suurin osa pitää kauniina. Sillä suurin osa tuntuu pitävän normaalia, muodokasta, luonnollista naista kauniina, vaikka se tuntuukin olevan kaukana kauneusihanteistamme.

Luodaksemme maailman, jossa jokainen saa olla sitä mitä on, jokaiselta pitäisi löytyä rohkeutta olla oma itsensä ja hyväksyä toiset pienine ja suurine virheineen. Mahdotonta, mutta unelmiahan pitää olla.

11. maaliskuuta 2011

Hämminkiä keittiössä

Tämä on ollut kaikin puolin huono päivä. Ei sellanen huono päivä, jonka antaisi vaan lipua ohi seesteisesti hymyillen. Ei, tänään on ollut sellainen kurkkua kuristavan ahdistava ja huono päivä. Aamu alkoi sillä, että havahduin todellisuuteen kolme minuuttia ennen tentin alkua. Itse asiassa, minun oli määrä tehdä ko. tilaisuudessa kaksi tenttiä, joten käytännössä missasin yhdellä pommiin nukkumisella molemmat.

Ja koska yhdessä pommiin nukkumisessa ei kerta kaikkiaan voi olla tarpeeksi murhetta yhdelle päivälle, poltin käteni. Kyseessä oli niinkin yksinkertainen toimenpide kuin erottaa riisit keittovedestä siivilää hyväksikäyttäen. Kasari toisessa kädessä, siivilä toisessa ja kas vain, kun kaadoin epähuomiossa vedet vähän ohi. Hups. Sentään riisit pysyivät kasarissa, eivätkä karanneet lavuaarin pohjalle. Sain siis kasarin laskettua nopeasti käsistäni ja ehkäistyä palovammat kylmän vesihanan alla. Taisteluvammaksi jäi punoitus etu- ja keskisormen väliin, mutta pahimmat tuntemukset on ohitettu. Nyt käteni arastelee vain kaiken lämpimän koskettamista, joten esimerkiksi käsienpesu osoittautui mielenkiintoiseksi kokemukseksi. Olkaa siis varovaisia keittiössä. ♥

Love like woa by The Ready set

Olen seonnut kynsiin. En siis rakennekynsiin, vaan aivan tavallisiin kynsilakkoihin ja muihin härpäkkeisiin. Onnekseni omaan vahvat kynnet, jotka eivät heti lohkea kasvettuaan vähän pituutta. Olen siis pistänyt lähiaikoina rahaa lakkoihin ja tarroihin. Muita koristeita en ole pahemmin ajatellut edes hankkia. (Paitsi glitteriä, sitä omaan yhden purkin, mutta en todellakaan osaa käyttää sitä, joten annan sen olla aivan rauhassa.) Eilen tilasin itselleni pari uutta kynsilakkaa. Olen totaalisesti seonnut.

Ehkä jossain vaiheessa saan otettua jonkunlaisia kuvia. Tällä hetkellä omaan enemmän tai vähemmän kauniisti marmoroidut kynnet, joista en kehtaa kuvia napsia. Ensimmäinen marmorointini olisi näet voinut osoittautua suuremmaksi onnistumiseksi.

6. maaliskuuta 2011

Minä, hän ja punainen sohva

Huomenna alkaa korkeakoulujen yhteishaku - viimein. Mahdollinen muutto vieraalle paikkakunnalle ja kaikkien tuttujen taakse jättäminen alkaa tuntua päivä päivältä todellisemmalta. Yhä useammin tajuan miettiväni millaisen sohvan haluaisin tai pohtivani sitä, millaiseen asuntoon minulla on varaa. Kannattaako minun tehdä kesällä mitään repäisevää, jos muutankin yksin?

Päivä päivältä sekin alkaa tuntua todennäköisemmältä, että minä tosiaan muutan yksin. Miehen välttelevä asenne on sanuut minut alitajuntaisesti olettamaan, että hän ei tule mukaan. Ja jollain tasolla pelkään vastausta, oli se mikä tahansa. Olen taas sellaisessa elämänvaiheessa, jossa tekisi mieli vain tehdä jotain järjetöntä. Ilman sen suurempaa syytä, haluaisin vain tehdä jotain.

Toisaalta tuntuu, että olisi helpompaa, jos muuttaisin yksin - ainakin aluksi. Se voisi tehdä parisuhteellemme ihan hyvää, vaikka mitään varsinaisia ongelmia nyt ei olekaan. Alan vain seota täällä neljän seinän sisällä kahdestaan miehen kanssa, jolle tulee välillä sellaista aikaa, että minä teen kaiken väärin ja hänen toimintansa on täysin oikeutettua. En väitä, ettei minussa olisi syytä, mutta en väitä, että hän olisi täysin syytön. Riitaan tarvitaan kaksi ja silloin kun riitaa ei saada aikaiseksi, ilmapiirii kiristyy, eikä kellään ole kivaa.

Everytime by Britney Spears

Sitten taas kun oikein mietin, en tiedä osaisinko elää yksin lähes kahden vuoden yhdessäasumisen jälkeen. Mutta en aio valittaa, itkeä tai kiukutella. Aion käyttäytyä fiksusti, sopeutuvasti ja hyväksyä miehen päätöksen - oli se sitten kumpi tahansa. Jos lähden yksin, niin sitten luultavasti itken itseni uneen ensimmäisen viikon ja olen liian peloissani sammuttamaan valon iltaisin kun olen yksin. Mutta ainakin itsenäistyn. Kasvan aikuiseksi. En manipuloi toista tekemään tahtoni mukaan.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tilanne ja sen kehityssuunnat pelottaisi minua. Huoh, tulipa tästä nyt ahdistunut merkintä.

1. maaliskuuta 2011

Suloisuuden multihuipentuma

Sain kommenttia edellisestä merkinnästäni. Tämän takia haluan nyt siis vielä selventää ajatuksiani. En pidä isoveljeni avovaimoa mitenkään kamalana ihmisenä, hän vain on... No, tuleva opettaja. Sellainen ehkä hieman vanhanaikainen ja välillä todella kotiopettajatarmainen naisihminen. Toki hänen seurassaan on mukavaa, eikä hänessä tosiaan ihmisenä ole mitään pahaa, hän ei vain aivan istu siihen meidän kaveripiirimme juomakulttuuriin. Eli kun ollaan yhdessä niin otetaan mitä otetaan ja pidetään rennosti kivaa - ei kaiken tarvitse aina olla tarkkaa ja suunniteltua. Minulle tulee välillä sellainen olo, että hänellä on tarve hallita koko ympäristönsä. Eikä se onnistu, jos ympäristöön kuuluu 8 juopunutta nuorta miestä ja minä.

Mietin tässä ihmissuhteita ihan ylipäätään. Olen tainnutkin valitella siitä, ettei minulla ole oikeastaan ketään, kenen kanssa viettää aikaa koulun ja harrastuksen ulkopuolella. Isoveljen kanssa ollaan jonkun verran taas viime päivinä oltu tekemisissä, ja se on mukavaa, mutta kaipaan sitä lukioajan myötä taakse jäänyttä extemporee kahvittelua ystävien kesken. Nykyään kaikki asuvat jossain kaukana tai kalenterit ovat aina täynnä ja pitää sopia ennakkoon, että missä nähdään, milloin ja paljonko aikaa siihen menee.

Lisäksi minua harmittaa, että olen jättäytynyt syrjään koulun kaikenlaisista sosiaalisista verkostoitumistempauksista. Osasyynä ehkä se, että mieheni harvemmin lähtee mihinkään ja koulun kautta tulee enimmäkseen tapahtumia tyyliin "Lemmenlautta" ja "Pipariristeily". Mitä minä avoliitossa elävä naisihminen siellä yksin teen?


Harvemmin jaan videoita, mutta eräällä keskustelupalstalla pyörinyt vauvannauruvideo sai minut hakemaan tämän käsiini - sillä tämähän on aivan suloisen hulvaton. Ja tästä voinkin kivasti hypätä siihen, etten varmaan itse koskaan hanki lapsia. Lapsissa on jotain ahdistavaa, ne tuovat mukanaan liikaa vastuuta ja ajatus teini-ikäisestä idiootista ottaa minua nyt jo hermoille. Toisaalta etenkin pienet lapset ovat suloisia ja pääosin nautin siitä vuodesta, jonka olin kouluavustajana ja tein työtä pääasiassa kakkosluokan kanssa. Jotenkin vain ajatus omasta lapsesta tuntuu liian suurelta - ja ärsyttävältä.

27. helmikuuta 2011

Viininkatkuinen katkeroituminen

Ajatukset on taas ravailut ympäriinsä pienessä pääkopassa. Silti kirjoittamisesta ei tahdo tulla mitään, ei, tuijotan vain tyhjänkaunista valkoista ja odotan, josko sanat lipuisivat paperille kuin itsestään.

The Dark Moor by Dark Moor

Olen alkanut katkeroitua viimeaikoina. Ha, vastahan koin piristysruiskeen ja olin ihan hippinä ihastelemassa elämän ihanuutta - vaan kas. Kaikki päättyy aikanaan. Tämä viikko on mennyt perseelleen. Niin liikunnallisen elämänmuutoksen kannalta kuin sosiaalisestikin. Alkuviikosta olin iloinen, kun vietin paljon aikaa ihmisten kanssa. Ja sitten kuitenkin erakoiduin loppuviikoksi - ärh! Enkä saanut edes soitettua mahdolliseen kesätyöpaikkaan, josko pääsen sinne vaiko en.

  
Weheartit.com

Voisin taas availla hivenen pöytälaatikkoani, kun tuossa eräänä päivänä hetken huumassa rupesin taas raapustamaan.

Hän tuijotti viinipulloa mietteliäänä. Hän ei yleisesti ottaen pitänyt viineistä, eikä sen vuoksi yleensä kajonnut näihin jumaltenkin juomiksi nimitettyihin hienostolitkuihin. Vain yksi pullo oli tähän mennessä löytänyt tiensä hänen suosioonsa, eikä sitä viiniä ollut sen koomin löytynyt mistään.
Hän naurahti pilkallisesti ja ojensi kätensä kiinni sinetöityä pulloa kohden. Niin turhauttavaa, hän tajusi ajattelevansa pitkien sormien kiertyessä vihreästä lasista tehdyn, ohuen kaulan ympärille. Hän oli epäluuloinen, todella epäluuloinen. Mitä tämän pitikään olla? Puolimakea ja hedelmäinen? Hän ei muistanut, eikä sillä ollut enää mitään väliä. Hän nosti pullon pöydältä silmiensä eteen ja käänteli sitä mietteissään puolelta toiselle. Vaalea, läpikuultava neste kulki pullon liikkeiden mukaan kuin häkkiin teljetty peto.

Weheartit.com

Join eilen pitkästä aikaa alkoholia. Join hiukan viiniäkin - valkoviiniä toisin kuin kuvassa olevat pullot. Se oli pahaa, yhtä pahaa kuin aina ennenkin. Isoveljeni kuitenkin vanheni, joten ei sitä nyt juhlistamatta voinut jättää. Ja olihan minulla hauskaa, siitä faktasta huolimatta, että olin ainoa naisihminen jätkälauman keskellä. (Okei, oli isoveljeni avovaimo siellä, mutta häntä ei voi tosikonomaisen luonteen takia laskea.)

22. helmikuuta 2011

Teehetkestä elämys, tosiaan

Tämä ilta kiteytyi kivaan tunnelman täydelliseen kokonaisuuteen. Pohjustukseksi sanottakoon, että olen kahvi-ihmisiä, toisin sanoen; harvat teet ovat tarpeeksi maukkaita minun suuhuni, suurin osa maistuu lähinnä puulta. Tästä syystä teen juontini on varsin vähäistä.

En omista, löysin täältä.

Tänään kuitenkin join pitkästä aikaa teetä. Olihan se puiseva kokemus, mutta puisevuuden läpi pyrkivät, raikkaat marjat jättivät jälkeensä miellyttävän fiiliksen. Kuten jätti alla oleva kappalekin.

Can't believe it by Younha

Tämän illan merkintä saa luvan kanssa jäädä sisällöttömäksi, sillä pitkästä aikaa voin vain hymyillä itsekseni ilman syytä.Olo on kaikin puolin väsynyt, stressaantunut ja silti niin kevyt. Ehkä Nordqvistin mainoslause "Tee hetkestä elämys" ei olekaan niin huono. Ehkä pieni sielu ei tarvitse kuin mielentilaan sopivan teen ja hyvää musiikkia, että mieli kevenee.

Myönnettäköön, etten juonut Nordqvistin teetä, en tällä kertaa. Sorruin Liptonin Forest Fruitin edessä.

 Mainoskuva, en omista.

19. helmikuuta 2011

Levottomuuden purkua

Hanabi by Ikimono-gakari

Tänään on levoton päivä. Tekisi mieli hyppiä, kieriä lattialla, hihittää kovaan ääneen ja seota muutenkin. Kummallisin mielihalu on ehdottomasti se, että haluaisin mennä pesemään mattoja. Tässä ei ole muuta ongelmaa, kuin tuo kaiken tappava pakkanen. Miksi mielihalut eivät voi iskeä silloin, kun niistä olisi jotakin hyötyä?

Mies katsoi minua kuin vähintäänkin pyöreästä huoneesta karannutta, kun ilmoitin, että menemme kesällä pesemään matot. Kerroin myös omaan epämääräiseen tyyliini, että äidilläni varmasti on hommaan sopivat harjat. Miehen tuijotus sai ripauksen huvittuneisuutta.

Tänään olisi ollut aikaa tehdä vaikka mitä. Olen lukenut aamupäivän ja kävin yhden aivan ihanan ihmisen kanssa kahvilla. Kyseinen ystävättäreni on yksi niistä harvoista ihmisistä, joissa ei ole oikeastaan mitään ärsyttävää. Melkein kaikissa ystävissänikin on jotakin ajoittain ärsyttävää, puhumattakaan noista vähemmän läheisistä ihmisistä. Eipä sillä, olen itse itseni mielestä aivan helvetin ärsyttävä ajoittain. En silti osaa tehdä sille mitään, ainakaan muuta kuin jättää sen kolme lonkeroa juomatta. Alkoholi on näet takuuvarma keino tehdä allekirjoittaneesta ärsyttävä.

Tänään kahvillla ollessani tajusin, kuinka paljon olenkaan kaivannut sitä, että on joku, jonka kanssa voi vain olla ja höpöttää kaikesta maan ja taivaan välillä - jopa taloudellisesta maailmanlopusta, jos siltä tuntuu. Tätä tunnetta korosti eilinen ilta, kun mittani vain täyttyi ja sanoin suoraan mitä ajattelin. Yritän totisesti olla viimeiseen asti miellyttävä, niissä mittasuhteissa kun se vain on mahdollista. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun minuun puretaan sitä "yleistä vitutusta", jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, en vastaa seurauksista. En ainakaan kun kello on jo yli normaalin nukkumaanmenoajan, eikä valittava henkilö osaa tehdä muuta kuin inistä ja murjottaa.

Miellyttämisenhaluni kuitenkin astui esiin taas - viime hetkellä, mutta kuitenkin. En loukannut henkilöä kauhean henkilökohtaisesti. Sen sijaan, että olisin heittänyt kehiin kaikki ärtymystä nostattavat aiheet viimeisen vuoden ajalta, ärisin vain eilen illalla esiin nousseista asioista. En siis ollut niin paha, kuin olisin voinut olla. Ja jostain syystä tämä harmittaa minua. Ja samalla mietin koko ajan, aikookohan kyseinen henkilö pitää minusta pari vapaapäivää. Se tekisi ehkä ihan hyvää.

16. helmikuuta 2011

Tuijotus

Huomasin taas tänään, että se voi olla häiritsevää, kun joku vain tuijottaa sinua. Erityisen häiritsevän tästä tilanteesta teki se, että kyseinen henkilö ei edes puhunut minulle, vaan vieressään istuvalle tytölle. Minä kiusaannuin tilanteesta niin, etten voinut katsoa häntä päinkään, vaan tuijotin varpaitani. On muuten kauniit kengänkärjet meikäläisen tossuissa...

Joku saattaa muistaa kun mainitsin jossain aiemmassa merkinnässä edessäni tallustelleen (tupakoivan) mieshenkilön, jonka halusin juosta kiinni vain tutustumis- ja juttelumielessä. Taisin silloin arvella ääneen, että hän opiskelee samassa koulussa. Tänään kuitenkin selvisi, että hän ei suinkaan opiskele siellä, hän työskentelee minun koulussani. Joka tapauksessa olen yksin tämän päivän aikana nähnyt hänet kolme kertaa ja jotenkin tunnen oloni osittain helpottuneeksi siitä, etten mennyt hölöttämään mitään epämääräistä. Toisaalta taas, olisihan se hauskaa tervehtiä aina, kun hän tulee käytävällä vastaan.

Tein tänään oman blogin projekteilleni: Tassunpainallus. Pyrin päivittelemään sinne kaiken maailman päähänpinttymiä niin, että saan omistaa tämän vain ja ainoastaan epämääräiselle ajatusmaailmalleni. Toistaiseksi se näyttää säälittävän tyhjältä (puhumattakaan minun "projektilistastani"), mutta ajan saatossa sinne saattaa tulla hyvinkin paljon kaikenlaista. Yritän myös saada sinne kuvamateriaalia esim. ennakkotehtävistä, joita teen tuossa huhtikuun puolella.

En keksinyt tähän päivään sopivaa kappaletta lainkaan. Minua häiritsee yhä vain koulussa kokemani tuijotus ja mietin vieläkin, oliko minun ulkoisessa olemuksessani jotakin epätavallista. Peiliin katsoessani en huomannut mitään epämääräistä, joten en sitten tiedä. Häiritsevän epämääräistä käyttäytymistä.

15. helmikuuta 2011

Ahdistuksen yhteenvetoa

Alkaa taas tuntua siltä, että on pakko sanoa jotain. Kirjoittaa edes jonkunlainen blogimerkintä kertoakseni olevani yhä hengissä. Se vain on haastavaa, sillä päässäni ei tunnu liikkuvan mitään muuta kuin inflaatiot, deflaatiot ja dollarin romahduksen pelko. Voinen kiittää kansantalouden opettajaa siitä, että hän ystävällisesti maalasi vilkkaan mielikuvitukseni täyteen mielikuvia taloudellisesta maailmanlopusta. Mitä sitten voi enää tehdä, jos raha menettää arvonsa? Miten niin voisi edes käydä? Minä en ymmärrä.

Yellow Moon by Akeboshi

Makasin eilen eteisen lattialla kuunnellen yo. laulua. Makasin vain ja hymyilin - ja annoin jalkojeni venyä. 14 päivää siitä, kun aloitin pienimuotoisen treenaamiseni, eikä välipäiviä ole tullut yhteensä kuin neljä. Kaksi per viikko kuulostaa kohtuulliselta ja olen itsestäni ylpeä. Olen kuukauden puolessa välissä.

Viime aikoina minua on hiljalleen ruvennut ahdistamaan tämä parisuhde. Johtuneeko siitä, että tiedän suurten päätösten tulevan ja pelkään, että ne eivät mene niin kuin haluaisin? Siitä ei ainakaan ole kyse, etteikö minun olisi hyvä olla tässä parisuhteessa. Tämä kaikki on vain liian rutinoitunutta. Joka aamu, joka ilta, kaikki viikonloput. Rutiinia rutiinin perään, ja minun ahdistukseni vain kasvaa hiljalleen. Enkä oikein tiedä miten puhuisin tästä. Tuskin kauhean monen itsetunto kohoaa ausahduksesta: "En tiedä miksi, mutta meidän parisuhteemme ahdistaa minua."

Ehkä kyse on siitä, että mieleeni on herännyt paljon unelmia, paljon suuria suunnitelmia, eivätkä iänikuiset rutiinit sovi niihin. Mies kun osaa pistää pakin päälle, jos ollaan menossa liian kauas vanhoista rutiineista, jos ollaan menossa liian lähelle tuntematonta. En voi sanoa, etteikö minuakin pelottaisi ajatus tulevaisuudesta, josta en tiedä mitään, jossa mikään ei ole varmaa. Mutta minä haluan yrittää! Haluan löytää itseni ja paikkani. Haluan tietää ja kokea. Minä haluan!

En omista, kuva täältä.

Haluaisin leikata epämääräisen, olille yltävän peikkotukkani jotakuinkin yllä olevan kuvan osoittamalla tavalla. Mies on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että lyhyet hiukset saavat minut näyttämään lapselliselta. Väittelimme aiheesta jo ennen kuin hän näki kuvan. Kuvan jälkeen hiusten leikkuu ei ollut yhtään lähempänä toteutumista. Ärsyttävää. Mutta olen pattitilanteessa. Minun tapoihini kuuluu hyvin vahvasti vängätä vastaan niin kauan, että saan tahtoni läpi. "Miksi edes kysyt, kun et välitä siitä kuitenkaan?" En halua tämän asian kanssa käyvän samalla lailla, en halua olla tilanteen lapsi - mutta samalla haluan kuitenkin tehdä hiuksilleni jotain. Turhauttavaa.

Lupasin itselleni, että leikkaan hiukseni, jos pääsen opiskelemaan kuvataiteilijaksi. Halusin kannustaa itseäni. Entä siten, kun mies ei pidä kummastakaan ajatuksesta? Ei niin hiusten leikkuusta kuin uravalinnastakaan? Urastani olen päättänyt, että siitä en tingi, en toisten mieliksi, en kenenkään mieliksi. Minulla on oikeus tehdä valintani omien halujeni mukaan. Mutta ahdistaa, kun en saa tarvitsemaani tukea asiassa, joka on minulle todella tärkeä. Ahdistaa olla parisuhteessa, joka ei tietyiltä osin vastaa odotuksiani.

3. helmikuuta 2011

Harmonisen hyvä päivä


Harmonia by Rythem

Tänään oli kaikki huonon päivän ainekset kasassa. Aamu alkoi sillä, että heräsin avokkini herätyskelloon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että heräsin aika tarkkaan sillä minuutilla kuin ensimmäinen tunti alkoi. Ja jostain syystä syylisyyden ja paniikin sekainen hätä ei iskenyt minuun. Minä vain nousin tyynenä ylös ja päätin suunnata vasta seuraavalle tunnille. Mikäs siinä, kun ei kerran ole läsnäolopakkoakaan...

Ylös noustessani tajusin, että jalkani ovat sen verran kipeät, ettei kävelemisestä meinannut tulla mitään - oikeastaan ei meinaa vielä vajaan seitsemän tunninkaan jälkeen. Urheasti kuitenkin porskutin koulunpenkille ja takaisin kotiin.

Sää on muuten aivan hillittömän hirveä. Lumiloskaa, joka sulaa ja kastelee vaatteet ja allekirjoittaneen tapauksessa hiukset. Tähän kun lisätään vielä lievä viivästys matkanteossa kipeistä jaloista johtuen. Oloni oli siis kuin uitetulla koiralla kun viimein pääsin kotiin.

Silti hymyilen. Minua ei harmita, päin vastoin. En ole ollut näin pirteä aikoihin! Johtuneeko se siitä, että olen viimein saanut aikaiseksi jotakin, vai siitä, että kevät tekee tuloaan - en tiedä. Ikuinen optimisti en ainakaan ole, se on varma.

Syy saatta löytyä myös lisääntyneestä musiikista. Löysin jälleen mp3-soittimeni ja hankin uudet kuulokkeet, joten nyt voin viettää koulumatkani puolikoomassa musiikin maailmassa. Kaiken lisäksi olen palannut musiikin avulla menneisiin, hyviin vuosiin. Nostalgiset musiikkimatkani nostavat mieleen paljon hyviä muistoja. Se saa myös tajuamaan, mitä on vuosien varrella menettänyt.



Wind by Akeboshi

Oikealla musiikilla masentavaankin hetkeen saa sopivan, positiivisen vireen.