21. kesäkuuta 2011

Korkealentoista sienistelyä

Tänään oli paha päivä. Ei sellainen paha päivä, että kaikki asiat olisivat menneet pieleen, vaan sellainen paha päivä, ettei mitään ehtinyt, eikä olisi millään jaksanutkaan. Ehkä opin vielä joskus menemään tarpeeksi ajoissa nukkumaan, tai ainakin kanavoimaan väsymykseni vähän paremmin. Mutta en tänään.

Monen mutkan kautta mietin tänään erilaisia fobioita ja fobioihin verrattavia "psyykkisiä häiriöitä". En tiedä, ovatko fobiat oikeasti psyykkisiä häiriöitä, mutta mielestäni se kuulostaa miellyttävämmältä kuin "sairaus". Itselläni ei ole mitään ylimaallisen vahvaa fobiaa, eniten pelkään korkeita paikkoja, ja se pelko osaa kyllä ajoittain olla aika vahva.

Se on helpoin selittää käytännön esimerkillä. Kuvitellaan, että minä ja joku muu olemme 2. tai 3. kerroksen parvekkeella. Kehtaan väittää, että kiinnitin siihen huomiota tai en, minä sijoittaudun lähelle seinää. Ainakin lähemmäs seinää kuin kaidetta. Ja jos nyt satunkin menemään kaiteen viereen, puristan sitä molemmin käsin, enkä todellakaan katso alas. Sillä jos katson, jaloissani käy hyvin epämiellyttävä tunne siitä, etteivät ne kanna.

Pysytään vielä siellä parvekkeella. Oletetaan, että tapojeni mukaan olen sijoittautunut lähelle seinää, jotta oloni on mahdollisimman turvallinen. Sitten kiinnitetään huomio seuralaiseeni. Jos hän nojaa selkänsä kaiteeseen, minulla on epämiellyttävä olo. Jos hän nojaa kaiteeseen niin, että hän "nostaa painonsa käsiensä varaan" ja hänen jalkansa nousevat parvekkeen lattiasta, minua huimaa. Ja auta armias, jos hän nousee kaiteelle istumaan. Siinä vaiheessa en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin pitämään itseni pystyssä ja toivomaan, että seuralaiseni laskeutuisi turvallisesti takaisin parvekkeen puolelle.

Myönnettäköön, että kertomuksessani on vähän muka-kirjoittajan liioittelua, mutta mikä tärkeämpää, minulla taitaa oikeastaan olla aika paha fobia. Nämä ovat näemmä näitä asioita, joita ei itse ymmärrä, ennen kuin sen on selittänyt jollekin tai vain kirjoittanut ylös.

Mitä varsinaisesti päivällä mietin, oli se, voisiko jotkut äärimmäiset nirsoudet luokitella fobiaksi? Itselläni nimittäin on sieniin sellainen suhde, etten ole kuullut kenenkään toisen nirson puhuneen tällaisesta mitään. Minä siis en vain pysty syömään sieniä. Vaikka ruoka olisi kuinka herkullista, siinä vaiheessa kun tajuan, että siellä on sieniä, minua alkaa oksettaa. Saan käyttää kaiken tahdonlujuuteni, etten ala kakoa ja sylkeä. Tämä on kiusallista avokin äidin seurassa. Kun pitää vain koettaa niellä silmät vedessä.

Kiusallisinta siitä tekee se, etten ymmärrä sitä itsekään. Miksi minulla on niin vahva inho sieniin? Lapsuuteeni ei käsitysteni mukaan liity mitenkään traumaattisia kokemuksia, joiden pääosassa näyttelisivät sienet. Avauduin tästä jopa terveydenhoitajalle, joka lähinnä kohautti hartioitaan, tokaisi, että hyvä kun tiedostat ongelman itse ja käski vältellä sellaisia ruoka-aineitta. No mutta, sehän oli hyödyllistä!

En tosiaan tiedä ketään muuta, jolla tällaista olisi esiintynyt. Toisaalta se hieman huolettaa minua, mutta lähinnä koko juttu on minusta vain outo. Minä en syö miltei mitään. "En syö" -listani on varmaan pidempi kuin "Syön"-lista, jos sellaista olisi siis pakko lähteä kokoamaan. Ja silti, en tiedä mitään muuta, mikä vaikuttaisi minuun noin vahvasti.

17. kesäkuuta 2011

Sateisen metsän tuoksua ajatuksissa

Tänään tuli paljon hölmöjä ajatuksenpätkiä mieleen. Ensimmäinen tuli, kun olin kaverini K:n kyydissä tänään. Menimme siivoamaan kaverin M vanhempien mökkiä, sillä tarkoitus olisi valloittaa se juhannusviikonlopuksi.

Joka tapauksessa K on tietyllä tapaa epämiellyttävä kuski. En voi sanoa pelkääväni hänen kyydissään, M on oikeastaan porukkamme ainoa, jonka kyydissä en uskalla istua (ellei lasketa exääni, jota kyllä harva pitää enää osana porukkaa). K kuitenkin ajaa... töksähtelevästi? Kiihdytykset ovat nopeita, sillä lailla vanhaa autoa kiusaavia nopeita, eli moottori huutaa hoosiannaa ja takapenkillä istuessa miettii, hallitseeko kuski auton aivan täysin koko ajan. Jarrutukset osaavat myös olla aika raskaita. Välillä tuntui, että K sai hyppiä jarrun päällä molemmin jaloin, että hän sai auton pysähtymään ajoissa. Muutenkin tasaisen vauhdin ylläpitäminen ei aina onnistunut.

En ole ennen huomannut tätä K:n kyydissä ja mietinkin, onko tämä tullut hänelle vasta nyt, vai enkö vain ole huomannut tällaista piirretä hänen ajamisessaan aiemmin. Vai olikohan hänellä vain jotain ylimääräistä stressiä? Itse huomaan stressin aina omassa ajamisessani, joten miksei se näkyisi muillakin.

Suoraan kuljettajan takana kiinnitin jostain syystä myös huomiota K:n käteen, joka hapuili ajatuksissaan jatkuvasti ponnarilla olevia hiussortuvia. Hänen kädessään on jotain siroa ja kaunista, sillä lailla kun miehen kädessä voi olla. Samalla siinä on kuitenkin jotain käytännöllistä - ne näyttävät siltä, että niillä on hyvä tehdä konkreettista työtä, tosin pianon soittamiseen niistä ei varmaankaan olisi.

Olen töissäkin ruvennut kiinnittämään huomiota ihmisten käsiin. Ensin huomioin vain sen, kenen kädet tuntuvat lämpimiltä, kenen ikävän nihkeiltä. Samalla tietenkin mietin, kertooko se jotain ihmisen luonteesta, vai onko käsien kylmyys vain kertaluontoista, liittymätöntä huonoon ääreisverenkiertoon tai muuta vastaavaa. Ja ainoat tilanteet, joissa olen tekemisissä toisten käsien kanssa on se, kun raha tai tupakkatuotteet vaihtavat omistajaa. Nykyään siis olen alkanut kiinnittä huomiota käsien profiiliin ja kokoon. Mielestäni se on hauskaa, kun lyhyellä miehellä on ison miehen kädet ja vastaavasti pitkällä ja harteikkaalla on siron ja pienen ihmisen kädet. Se muistuttaa minua tehokkaasti siitä, että ihmiset ovat "epätäydellisiä" ja persoonallisia.

Mutta takaisin meidän tämänpäiväiseen mökkireissuumme. Olen huomannut sen aiemminkin, mutta tänään kiinnitin siihen huomiota: minä viihdyn autossa. Se, että voi vain istua ja katsella maisemia, kuunnella musiikkia ja antaa ajatustensa lentää. Se on rentouttavaa, jollain ihmeellisellä tavalla. Tänäänkin, vaikka kapean tien tiukat mutkat ja jyrkät ylä- ja alamäet yhdistettynä K:n töksähtelevään ajotyyliin saivatkin minut lievästi voimaan pahoin, tunsin sisälläni pettymystä, kun ajoneuvo viimein pysähtyi. En osaa selittää miksi, sillä tädessä autossa ei ollut mitenkään erityisen leppoisaa tai viihdyttävää tunnelmaa. Ehkä se oli sitä, että sain vain pysähtyä hetkeksi. Tai ehkä autoissa vain on sitä jotain.

Toinen mitä meidän mökkireissustamme jäi mieleen oli se pieni kesäinen tihku, ja se, mitä sade tekee metsälle. Se tuoksu ja tunnelma. Siinä hetkessä oli kesää, siitä huolimatta, että vesi karkasi tossujeni sisään ja hyttyset pyrkivät sellaisiin epämiellyttäviin paikkoihin kuin korvien taakse. Siinä oli jotakin miltei taianomaista, jotain selittämättömän hienoa ja samalla niin ihanan tavanomaista.

15. kesäkuuta 2011

Yksinkertaisesti kuulumisia

Pitkän bloggailutauon jälkeen on taas hyvä hieman availla sanaista arkkuaan ja kertoilla missä mennään. Mitään varsinaista syytä tähän taukoon ei ole, en vain ole löytänyt sanottavaa. Aina kun mieleeni on tullut jokin asia, josta voisin vaikka kirjoittaa merkinnän, se on pyyhkiytynyt pois ennen koneelle pääsyäni tai muuten vain en ole saanut aikaiseksi. Pahoitteluni siitä.

Yleisellä tasolla mennään sellaisissa "ihan jees" meiningeissä. Opiskelupaikkani ei ikävä kyllä vaihdu, jään toiseksikin vuodeksi lukemaan liiketaloutta tänne Jumalan selän taa sen sijaan, että pääsisin kokeilemaan siipiäni kuvataiteen saralla. Ensi vuonna kenties parempi onni, nyt kun mokailin jo ennakkotehtävissä kriittisesti. Ainakin opin jotain. Kuvia ja selityksiä ennakkotehtävistä sun muista kuvataiteellisista/kaunokirjallisista projekteista voi lukea täältä, tosin sielläkin olen elänyt äitienpäivän jälkeen aika pitkälti hiljaiseloa. Yritän löytää kipinää ja aikaa tuohon taiteiluun taas jossakin vaiheessa.

Viime päivinä ajatukseni ovat pyörineet taas erilaisissa lasten hyväksikäytöissä sun muissa kamalissa asioissa, joita kenellekään ei pitäisi tapahtua. Tästä käy kiittäminen Torey Haydenia, joka kirjoittaa aivan loistavia kirjoja tapauksista, joita hän on oman työnsä aikana kohdannut. Aloitin maanantaina lukemaan hänen kirjaansa Hiljaisuuden lapset ja saan sen varmaan vielä tänään loppuun.

Lukeminenkin on viime aikoina vähän jäänyt, mutta pyörähdettyäni kirjakaupassa ja nähtyäni "3 pokkaria kympillä!" -tarjouksen, en voinut jättää sitä käyttämättä, vaan ostin kaksi uutta Haydenia ja miehekkeelle Agatha Christien. Ja niin päädyin taas kirjojen ihmeelliseen maailmaan. Haastoin jossain vaiheessa yhden ystävän lukemaan tämän vuoden puolella mahdollisimman paljon, ja parin lukemattoman kuukauden jälkeen olen melko varma, että häviän tämän kyllä. Saattaa siis olla, että olen vuodenvaihteessa yhdet kahvit velkaa.

Tämä saa nyt luvan jäädä tällaiseksi kuulumisten kertoiluksi, sillä mitään yksittäistä suurta ja hyvin mietittyä aihetta en keksi. Toivotan hyvää kesän jatkoa kaikille ja lupaan palailla astialle, kuin taas keksin jotakin sanottavaa.