15. syyskuuta 2012

Hyvä päivä

Kyllä ihmiselle vain tulee hyvä mieli, kun se saa aikaiseksi jotain, mitä on pitänyt tehdä jo aiemmin ja kun siitä vielä saa kiitosta. Kauhean paljoa en loppujen lopuksi tehnyt tänään, mutta aikataulutin itselleni sosiaalisen hetken Nebulaen kanssa, sekä sovin armaan Karusellipojan kanssa menoa sunnuntaiksi, joten kaipa sekin jo piristi. Välillä sosiaalistakin elämää tämän työrupeaman keskellä!

Pyysin tosiaan Nebulaen istuskelemaan seurakseni, kun siivoilin. Kirjahyllyn kaappien läpikäynti sujui luontevasti, kun sai höpötellä, nauraa ja pelleillä samalla. Varsinkin, kun Nebulaen näkeminen oli taas jäänyt moneksi kuukaudeksi, vaikka vielä alkukesästä näimme vähintään kerran viikossa. Hui! No, jospa asiaan nyt tulisi muutos.

Töissäkin meni hyvin, yllättävän hyvin. Menin kaksi tuntia aiemmin, jotta pääsisin ajoissa pois ja olin vain 20 minuuttia ylitöissä! Yleensä perjantaisin tiskivuorossa kun vierähtää reilusti yli tunti sen jälkeen, kun vartijalta loppuisi työaika. Inhaa se on toista pitää töissä pitkälle yli puolenyön, mutta kun ei se vartijaraasu voi minua yksinkään jättää..

Olen myös päättänyt keräillä pieniä, hymyilyttäviä asioita. Hymytytön tumblr:sta voi käydä katsomassa, mikä minua on hymyilyttänyt - ehkä sieltä löytyy joitain muitakin hymyilyttäviä asioita. Joka päivä jotain, siihen pyritään, sillä aivan varmasti päivittäin tulee hymyiltyä!

(Tässä vaiheessa on hyvä tajuta, etten ole Nebulaesta niin paljoa puhunutkaan aiemmin, että nicki olisi missään välissä vilahtanut.. Noh, lukioaikainen ystävyys kyseessä näin hyvin, hyvin tiivistettynä. Ja tänään oli tosi kivaa. ♥ Taas.)

5. syyskuuta 2012

Ei sentään ihan eurokriisi (mutta kriisi kuitenkin)

Olen ollut pitkään hiljaa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei minulla ole ollut mitään sanottavaa. Eikä aikaa sanoa mitään. Ne tunnit, jotka olen kotona, menevät täysin uuteen päivään heräilyyn, suihkussa käymiseen ja nukkumaan menoon. Välillä ehdin syödä jotakin.

Tämän hetkinen työrytmini on suorastaan ahterista. Lähden päivittäin 11:30, olen vähintään 16:00 asti töissä, välillä käyn kääntymässä vain palatakseni töihin 19:00 ja välillä tulen kotiin ensimmäisen kerran vasta 23:00 jälkeen. Ja koska joudun hyppimään paikasta paikkaan, niinä päivinä, kun olen sen melkein 12 tuntia poissa kotoa, en ehdi syödä kunnolla kuin juuri ennen lähtöäni. Lisäksi teen lauantaina 3-6 tuntista päivää, riippuen lauantaista. Viikossani on siis yksi täysin vapaa päivä ja se menee kotiaskareissa, niissä asioissa, mitä ei viikolla ole ehtinyt/saanut aikaiseksi.

Minulla on kaikin puolin siis hyvin elämätön olo. Hyvä, että ehdin nähdä miestä, jonka kanssa jaan talouden, puhumattakaan, että ehtisin nähdä ketään muuta. Ja kaikki lähinnä siksi, ettei minulla ole kanttia sanoa työnantajalle, etten tee, en ota lisää satunnaisia hyppytunteja päivääni ja käytä taukojani siirtymällä paikasta toiseen. Mies pauhaa, etten pidä oikeuksistani kiinni, hän on luultavasti oikeassa, mutta minulla ei ole selkärankaa. Olen kohta kuukauden puhunut, että pyytäisin yhden kohteen siirtämistä jollekin toiselle, koska jatkuva kumartelu aiheuttaa jatkuvia huimauskohtauksia. Aina kun mies kysyy, olenko hoitanut asian, menen vaikeaksi. Olen selkärangaton. Vaikka pidemmän päälle, eihän tämä voi olla hyväksi.

Vallitseva tilanne on kasvattanut epätoivoa allekirjoittaneen mielessä, selkeästikin, sillä tajuan takertuvani jokaiseen elämänohjeeseen, joka jostain irtoaa. "Ajattele positiivisesti." "Elä, kuin huomista ei olisikaan." "Tee, niin kuin itse haluat." Ja sitä rataa. Elämästä päättäminen tuntuu tällä hetkellä luksukselta, johon köyhällä ei ole varaa. Pitäähän minunkin jostain saada rahat ruokaan, ja muuta ei tunnu olevan tarjolla.

Ehkä tämä tästä.