25. elokuuta 2016

Mitä kuuluu, kuka käskee ja ketä potkitaan?

Jos nyt vihdoin ja viimein saisin taas avattua tämänhetkisen elämäni koukeroita jokseenkin järkevästi. Elikkäst, tuossa syksyn 2016 yhteishaussa hain jonkin yhtäkkisen käsityökärpäsen pureman jälkeen Rauman OKL:ään käsityön aineenopettajaopintoihin. (Yhdyssanat. <3) Jokainen VaKaVassa joskus käynyt tai materiaalia joskus vilkaissut tietää, ettei kyse ole ihan minkään köykäisen opuksen lukemisesta (siis onhan se pieni, sievä ja kämmenellä kevyt, artikkelit sen sisällä taas raskaamman puoleisia aiheiltaan). Ja VaKaVa on siitä nautinnollinen pääsykoe, että siihen todella tarvitsee lukea, jos mielii sisälle päästä. (Kauhutarinoita VaKaVasta voin kirjoitella pyynnöstä.)
 
Sitten kävi niin hassusti, että sain haastattelukutsun. Ennen haastattelua piti tehdä ja toimittaa portfolio 3-5 käsityöstä. Sain sen kasaan ajallaan (eli palautin sen muutamaa tuntia ennen deadlinea) ja valitun työn kanssa sitten kipitin haastatteluun ääni kimeänä ja koko kroppa kuin horkassa täristen. Jouduin selvittämään kurkkuani enemmän kuin kerran, koska ääni ei haastattelun aikana tahtonut kantaa, sekosin sanoissani ja jouduin pitämään mietintätaukoja. En siis kokenut, että haastattelu olisi mennyt kauhean kaksisesti, mutta eipä sitä auttanut kuin odottaa lopullisia tuloksia.
 
Hakijoita yhtä opiskelupaikkaa kohden oli kuusi. Se tekee alle 20% mahdollisuuden päästä sisään (16,67% tarkalleen), ja vaikka se onkin toisaalta aika korkea, siinä on myös turhan paljon varaa jäädä ilman opiskelupaikkaa. Ja niinhän niille viidelle muulle minun paikkaani tavoitelleelle kävi.
 
Minusta tuli siis kasvatustieteiden tiedekunnan kasvatti, Turun yliopiston alaisuudessa. Opiskelen pääaineenani käsityökasvatusta ja jos joskus saan pro gradun kirjoitettua, minulla on käsityön aineenopettajan pätevyys. Ja minähän joskus vannoin, että opettajaa minusta ei tule. Ikinä. Vaan tässä sitä ollaan.
 
Orientoivat opinnot alkoivat eilen, ja vietettyäni kaksi päivää samassa pienryhmässä, ero opiskeluun Tampereella on varsin selvä. Aivan ensimmäiseksi huomaa sen, miten opettajaopiskelija (toisin kuin IT-opiskelija) on sosiaalinen eläin. Rauman yksikkö etenkin on niin pieni ja tiivis, että siinä vähän väkisinkin muuttuu vertaisyhteisönsä jäseneksi. Jokainen pieni tauko täyttyy väistämättä puheensorinalla ja jopa tällainen vähän vetäytyvämpi tapaus on päätynyt keskusteluun mukaan.
 
Ja kaikkein parasta on ehdottomasti se, että vaikka suurin osa tuntuu olevan hirmuisen ulospäinsuuntautuneita, sosiaalisia ja sinuja esiintymisen kanssa, kaltaiseni vaisu jännittäjä on löytänyt jopa siitä pienestä 12 hengen ryhmästä itselleen jonkin sortin vertaistukea. Seuraavaksi voikin pistää pitkävetoa siitä, kenen kanssa tulee olemaan eniten tekemisissä ja kenestä tulee ns. "paras kaveri".
 
Ainoa suuren suuri miinus on se, että MINÄ olen ryhmäni VANHIN. (Jopa tutorit ovat nuorempia, wtf?!)

9. elokuuta 2016

Kollaasi ahdistuksesta

Epäsäännöllisen säännöllisesti käyn vanhoja merkintöjä läpi ja palaan niihin tunteisiin, jotka niitä kirjoittaessa ovat olleet päällimmäisinä. Nyt luin vain siihen asti, kun olin lähdössä Tampereelle, kaksi vuotta taaksepäin. Yksi sana nousi toistuvana (lähes) joka merkinnästä.
 
Ahdistus.
 
Olen herkästi ahdistuvaa sorttia, olen siitä tietoinen, mutta se ahdistuksen kirjo, joka tässä blogissa on esillä hämmensi minut. Itse sain itsestäni sen kuvan, että aivan sama mitä pitäisi tehdä, ahdistun. Aivan sama millaisesta tilanteesta on kyse, ahdistun. Aivan sama kenen kanssa olen tekemisissä, ahdistun.
 
En ole ihan niin ahdistupaineessa jatkuvasti, vaikka tosi moni tilanne ja asia minua ahdistaakin. Ahdistukseni ei myöskään ole läheskään aina niin ylitsepääsemätöntä, että se häiritsisi toimimistani arkipäiväisessä tilanteessa.
 
Tästä piti tulla se "täällä ollaan nyt" päivityspostaus, mutta eipäs tullutkaan. Ehkä sitten lähitulevaisuudessa.

27. heinäkuuta 2016

Aurinkolasien takana

Puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen on taas hyvä muistuttaa itselle, että kyllä sieltä pääkopasta löytyy ihan järkevää, julkaisukelpoistakin tavaraa. Elämään kuuluu tällä hetkellä paikkakunnan ja koulun vaihtumista, sekä kaasoilua, mutta ei niistä sen enempää tähän hätään. Tein nimittäin mielenkiintoisen havainnon alkuviikolla.
 
Suurin osa Suomesta on tainnut saada nautiskella tukahduttavan kuumista helteistä tässä pari päivää. Lämpötilat, jotka ovat olleet lähempänä kolmeakymmentä kuin allekirjoittanut, ovat saaneet minutkin kaivamaan kaapista vaatteita, joita en ikinä olisi uskonut edes ostavani, puhumattakaan pukemisesta julkisille paikoille. Tämä tällainen mystinen vaatekappale on jotakin niinkin yksinkertaista kuin mikroshortsit.
 
Tähän väliin on hyvä alleviivata, etten rusketu. En kirveelläkään. Olen vitivalkoinen ympäri vuoden, joten jo ulos meno sinällään on aikamoinen saavutus tällä itsetunnolla, koska kirkas vaaleuteni suorastaan hyppii silmille tuon normaalinvärisen ihmismassan keskellä. (Vaikka toki Pokemon Go on saanut muitakin vaaleahipiäisiä, valonarkoja menninkäisiä kömpimään koloistaan kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Itsehän kuulun samaan kastiin, kipitän kaupungilla puhelin tassussa pikselimonstereiden perässä, MOVING ON!)
 
Niin siis mikroshortseista. Huomaahan sen kaupungillakin, että kaikilla ihmisillä ei ole itseluottamusta lähteä vähissä vaatteissa taivaltamaan ihmisten ilmoille, koska, no, talven aikana kerätyt kilot sun muuta potaskaa. Ja minähän tiedän, että minulla ei ns. liikakiloja liiemmin ole missään, olen vain vakaasti sitä mieltä, että ne kilot ovat väärässä muodossa. Olen itsekriittinen ja ahdistunut, ja mielestäni ainoa kaunis asia kehossani on tyyliin kämmenet. Niistäkin tulee tyhmän näköiset, kun tarpeeksi kauan tuijottaa. (Huomioithan, että edellä todettu lausunto on varsin itseironinen ja karrikoitu, ja vaikka ongelmainen olenkin, niin en ihan noin ongelmainen.)
 
Joka tapauksessa, jos pääsisin itse asiaan tämän jaaritteluni jälkeen, mikroshortsit ovat vaatekappale, joka paljastaa luultavasti huonoimmat puolet vartalostani, nimittäin äärettömän rumat polvet, sekä reidet, jotka ovat omaan makuuni turhan löllyväiset. Ja tuo pieni vaatekappale, jonka olen tietenkin ostanut mustana, koska musta on rock, pop ja punk, korostaa jalkojeni luonnotonta valkoisuutta entisestään.
 
Eli tiivistetysti, kun ulkona on niin kuuma, että minun on pakko kaivaa mikroshortsit jalkaani ja lähteä ihmisten ilmoille, olen paitsi mukavuusalueeni ulkopuolella, suunnilleen sadan valovuoden päässä siitä. Ja sitten jotain mystistä tapahtui: vedin päähäni halvat, liian suuret ja mahdollisimman teinit aurinkolasit, ja tsädääm. Olo oli kuin olisin mystisen molekyylisiirtymän kautta päätynyt suoraan mukavuusalueeni keskustaan. Mitä helvettiä oikein tapahtui?
 
Pohdiskelin tätä itsekseni aikani, ja tunnistin ilmiön menneisyydestä. Ja tulevasta, nimittäin talvisin mikään ei luo samanlaista turvallisuudentunnetta, kuin ylisuuri kaulaliina, jonka saa vedettyä nenän yli. Pipo syvällä päässä, niin eihän ihmisestä näy kuin silmät. Nyt vain toimin päinvastoin ja piilotin silmät suurien aurinkolasien taa. En osaa selittää miksi nämä asusteet tuovat näin suurta lohtua ja mukavuutta, mutta tajusin miettiväni suuria aurinkolaseja muoti-ilmiönä. Jos edes osa itsestään epävarmoista teineistä tuntee edes samansuuntaista paineiden hellittämistä vetäessään ne kuvottavan suuret ja naurettavat aurinkolasit päähänsä, minä ymmärrän heitä. Ja minä ymmärrän, miksi se on ilmiönä levinnyt niin laajalle.
 
Olen myös aivan varma, että tämä on yksi niistä asioista, joista psykiatri saisi jonkin verran irti.

6. tammikuuta 2016

Irti sokerikoukusta

Tämä on yksi näitä ikuisuuprojekteja, jotka unohtuvat välillä hetkeksi, mutta joiden luo palaa aina uudestaan, koska yksinkertaisesti alkaa ahdistaa. Olen siis niitä ihmisiä, jotka elävät lähes pelkällä sokerilla. Lukioaikaan saatoin ruokatunnilla käydä hakemassa suklaalevyn ja napsia sitä enemmän tai vähemmän pitkin iltapäivää. Suklaalevy ja puolen litran kokis oli kaikki mitä söin aamiaisen ja päivällisen välillä, enkä aina syönyt sitäkään.

Jos käydään kahvilla, otan aina jotain makeaa (tai hyvin, hyvin harvoin karjalanpiirakan), koska en yksinkertaisesti syö mitään, mitä on valmiiksi täytetyn sämpylän välissä tai laitettu suolaiseen piirakkaan.

Kahvia en osaa  juoda ilman pullaa, keksiä, suklaata tai jotain makeaa. Ja miehen kanssa kotona ollessa kahvia tulee juotua ainakin kaksi kertaa päivässä. Sentään kahviin en enää laita sokeria (mutta sitäkin tein joskus, ja silloinkin söin vielä jotain makeaa kahvin kanssa).

Tämän lisäksi napostelen suklaata, karkkia, keksejä, mitä ikinä kaapeista milloinkin löytyy - ja siis kun minusta on kyse, niin hyviin usein löytyy jotain. Joten on aika sanoa tälle sirkukselle SEIS.

Täydelliseen sokerilakkoon en ala kuitenkaan, piilosokereita kun on joka paikassa ja olen muutenkin niin nirso, että jos jätän jogurtit, hedelmät, ruisleivän, pastan ja perunat pois, syön suunnilleen vain riisiä ja lihaa. Hyvin mautonta sellaista, koska valmiissa marinadeissa ja maustesekoituksissa on luultavasti enemmän tai vähemmän sokeria.

Mutta päätin jättää kahvin kanssa syötävät makeat, karkkikipolla hyppimisen ja muut ylimääräisen sokerin lähteet, ja sen sijaan keskittyä syömään säännöllisesti. Ehkä askel kerrallaan saan parannettua elämäntapojani muutenkin, eihän sitä tiedä. Mutta jostain on pakko aloittaa.

Olen tänään toista päivää herkkulakossani ja en tiedä milloin viimeksi olen aamusta asti ollut näin väsynyt ja milloin olisi tehnyt enemmän mieli toffeeta. Mutta pysyn lujana. Tiedän, että tämä tästä helpottuu.