29. joulukuuta 2010

Rubikin kuutio ja muita kohmeloita

Mietin päivän aikana monia asioita. Tästä syystä unohdan suurimman osan ja etenkin ne kaikki hyvät ideat, mitkä koskevat kirjoittamista. Tämän päivän ajatukset ovat kuitenkin selkeästi pysyneet yhdessä, konkreettisessa kohteessa: Rubikin kuutiossa.

En omista, vilkaiskaa täältä.

En ole ikinä, en koskaan aiemmin saanut ratkaistua tuota maailman tunnetuinta pulmapeliä. Sain sen kuitenkin joululahjaksi (heti sen jälkeen kun ensin valitin asiasta isoveljelleni) enkä vain ole malttanut jättää kuutiota sen jälkeen rauhaan. Rubikin kuutio on hyvin paljon mielenkiintoa herättänyt pulmapeli ja ihmiset mielellään koettavat ratkaista sen joko mahdollisimman nopeasti tai mahdollisimman vähin siirroin.

Katsoin juuri videon, jossa ehkä yläasteikäinen poika pyöritteli kuution läpi alle 10 sekunnissa. Vakuuttavaa, todellakin. Oma henkilökohtainen ennätykseni pyörii kuuden minuutin kieppeillä, joten matkaa on vielä runsaasti. Koska ajatus ei tänään kulje tämän enempää, en rääkkää teitä rakkaat lukijat, vaan viskaisen kuutioni avokin sekoitettavaksi ja pyörittelen sen vielä kerran läpi. Ja ehkä toisenkin, ken tietää.

28. joulukuuta 2010

Ajatustenpurkua

Olen ollut kovin ajatukseton koko joulun ajan. Saattaa johtua jatkuvasta syömisestä ja siitä stressin ja kiireen yhdistelmästä, joka tulee, kun joka paikassa pitäisi olla ja kaikki ihmiset pitäisi nähdä. Nyt kuitenkin olen kahden erakkopäivän jälkeen taas valmis palaamaan "tavalliseen elämään".

Sain joululahjaksi tyhjän kirjan. Tämä aiheutti yhdessä ystävässäni hilpeyttä: "Vai että ihan tyhjä kirja." No se on tyhjä, tai oli, rikoin sen täydellisen tyhjyyden tänään turhilla ajatuksillani. Mutta itse sisältöä enemmän kiinnitin huomiota kirjan kansiin. Ne ovat minun väriseni, eli liilat, sävyltään juuri minun suosikkiani. Etukannessa on kultaisella musteella kopiotu pätkä jostakin Edgar Allan Poen muistiinpanovihkosesta, kirjasta tai paperista. Siinä on myös herra Poen allekirjoitus.

Olen lukenut säälittävän vähän Poen tuotoksia, mutta se vähä mitä olen lukenut, on antanut kuvan hyvin omalaatuisesta kirjoittajasta. Osittain minua pelottaa tarttua Poen teoksiin, sillä hänen ajatuksensa vaikuttavat kovin korkealentoisilta. Enkä vain haluaisi kunnioitukseni rapisevan viemäriin sen takia, etten ymmärrä mitä hän on kirjoittanut. Tiedän, minua on vaikea miellyttää ja vielä vaikeampi ymmärtää.

Jottei tämän päivän bloggailu menisi pelkäksi ajatusten virtailuksi, raotan vähän pöytälaatikkoani. Seuraava pätkä on siis täysin allekirjoittaneen käsialaa, eikä sitä ole aiemmin julkaistu missään. Ajatuksena tekstissä on ollut kuvailla kuuron lapsen näkökulmasta ja tiedän, että siinä on ainakin yksi hämäävä lause. En vain ole keksinyt sille parempaakaan sanamuotoa.

Tähän saattaa jossain vaiheessa tulla jonkunlaista jatkumoa. Ehkä.

"Hän katseli kädessään olevaa lelua. Vaaleanpunaisesta muovista tehdyn ponin pinta tuntui sileältä pieniä sormia vasten. Haparoiden toinen käsi hakeutui tekokarvoista tehdylle hännälle. Turkoosi karva tuntui karhealta. Hän laski ponin lattialle päästämättä kuitenkaan otettaan irti. Hitaasti poni alkoi edetä, yrittäen jäykkien jalkojensa kanssa jäljitellä oikeaa laukkaa. Hän yritti kuvitella, millaista ääntä ponin muoviset kaviot pitivät osuessaan puiseen lattiaan.
Hän ei kuullut, kuinka hänen kolme vuotta vanhempi veljensä tuli huoneeseen. Niinpä hän säikähti kääntäessään päätään ja huomatessaan veljensä hahmon näkökenttänsä laidassa. Pojan suu liikkui, mutta sanoja ei ollut. Ei ainakaan hänelle. Hän mutristi suutaan ja tunsi palan kurkussaan. Hän oli ulkopuolinen, erilainen, yksinäinen. Hän ei ymmärtänyt huulten liikkeitä, ei toisen kehonkieltä. Suolainen kyynel tuntui kuumalta pehmeällä poskella, se jätti jälkeensä lievästi kirvelevän tunteen. Suu avautui äänettömään itkuun.
Sumein silmin hän näki, kuinka nainen ryntäsi huoneeseen, tunsi ympärilleen kiedotut kädet ja rutisti itseään naista vasten. Hän nousi lattialta, nainen oli ottanut hänet syliinsä ja noussut täyteen pituuteensa. Nainen, jolle oli oma sanansa, kaikilla muilla paitsi hänellä. Äiti."

21. joulukuuta 2010

"Kiitos"

Kiitos on pieni sana suurella merkityksellä. Sana, jota suomalaiset kylmästi väärinkäyttävät.

Olen tämän päivän aikana vastaanottanut kiitoksen yli sadalta ihmiseltä. Useimmilta jopa lähemmäs kymmenen kertaa. Selvennykseksi voisin mainita, että seison kassan takana, eli annan ja otan lähinnä rahaa, mutta ojentelen myös mm. tupakka-askeja asiakkaille. Ja joka kerta kun objekti vaihtaa omistajaa, vastaanottaja sanoo automaattisesti "kiitos".

Tuhat kiitosta päivässä on paljon. Paljon merkityksettömiä sanoja. Suomalaiset ovat kasvaneet siihen ajatukseen, että kiittäminen on kohteliasta, kun joku antaa jotain, avaa oven, auttaa muuten vain ja niin edelleen. Ja kyllähän voin todeta, että minusta se osoittaa huonoja tapoja, kun asiakas ei sano sitä sisällötöntä kiitosta kun lasken hänen käteensä pikkuhiluja.

Se mikä tässä tilanteessa on mielestäni surullista, on se, että kaupan tädit (setiä unohtamatta) ja muut tuntemattomat ihmiset saavat enemmän kiitosta kuin ansaitsevat (ei sillä, kunnioitan kyllä kaupan tätejä ja setiä), kun sitten taas ne läheiset, jotka pitävät pystyssä kun tuulee liikaa ja kiskovat sinut kuiville kun silta pettää alta, eivät aina saa halaistua sanaa. Kuten rakas semisiskoni totesi, on asioita, joita sanoo aivan liian harvoin. "Kiitos" on suomalaisten suussa liian käytetty ja silti liian harvoin sanottu.

Viimeksi kun olen ollut tekemisissä kristinuskon kanssa, minua on kehotettu kiittämään Jumalaa, sillä Hän kaikessa yksinäisyydessään tuolla ylhäällä on luonut minut, sinut ja jokaisen elävän ja elottoman. Vaan mitä saamme tai annamme, jos kiitämme vain Jumalaa? Hän ei hymyile, Hän ei tokaise "ei se mitään" tai "tekisit saman minun vuokseni". Kukaan ei edes tiedä onko Häntä.

Sen sijaan, että lausuisimme miltei suljetuin huulin "Kiitos Jumala, että minulla on maailman ihanin äiti ja perhe jota rakastaa." voisimme kääntyä äitimme puoleen, kiittää häntä kaikesta ja pyytää anteeksi tuottamaamme vaivaa. Voisimme kertoa ystävillemme, kuinka tärkeää meille todellisuudessa on, että he ovat olemassa. Voisimme oikeasti opetella sanomaan kiitoksen niin, että sillä on merkitys sen rutiininomaisen kiitoksen lisäksi.

Ja niin kornia kuin se onkin, kiitos kaikille, jotka ikinä ovat hymyilleet minulle, sanoneet kauniin sanan, tai edes viitsineet lukea ajatuksiani. Kiitos.

20. joulukuuta 2010

Yhdessä elämisen ihanuus

Se osaa välillä olla rasittavaa, että itse käy töissä tai koulussa ja toinen vain aina on kotona. Päivästä toiseen mies jää nukkumaan kun nousen ja on kotona kun tulen. Siihen tottuu, mutta välillä se ärsyttää aivan suunnattomasti.

Eilen olin väsynyt ja sen verran kypsää kauraa, että kun ensimmäiseksi kotiin tultuani kuulin siitä, etten ollut tiskannut, mieleni teki huutaa niin lujaa kuin flunssaisella kurkullani pystyn: "Ole kiltti, ja painu helvettiin." En huutanut, en tarkkaan ottaen sanonut mitään, riisuin ulkovaatteeni ja halasin miestäni niin kuin aina tavallisestikin teen. Annoin lyhyen valitusvirren vain pyyhkäistä mieleni lävitse ja olin kuin sitä ei olisi ollutkaan.

Tekoni - tai paremminkin tekemättömyyteni - kostautui, kun mies pääsi sivaltamaan sanaisella säilällään. "Ei sillä kuitenkaan ole mitään väliä, mitä mä pyydän tai sanon." Valehtelematta välillä mietin, kumpi tässä suhteessa on se nainen. (Pidemmällä pohtimisella tosin pääsen aina siihen tulokseen, että kai se loppujen lopuksi olen minä.) Joka tapauksessa me emme riidelleet.

Eilinen oli juuri niitä päiviä, kun tekee mieli sanoa toiselle aivan suoraan ja kaunistelematta: "Voisitko kadota silmistäni hetkeksi, että saan vain olla ja rauhoittua?" Mutta ei sellaisia asioita vain voi sanoa ihmiselle, jota rakastaa, eihän? Ainakaan minä en voi. Tiedän nimittäin, että vaikka tunne on minulle liian tuttu, loukkaantuisin itse vastaavista sanoista. Joten en sano niin myöskään avomiehelleni.
Tämä päivä on ollut aivan erilainen. Toki olin aivan tautisen väsynyt kun pääsin kynnyksen yli, mutta suureksi hämmästyksekseni mies oli siivonnut. Lattia on nyt imuroitu, keittiön pöytä tyhjä, pyyhitty ja pöytäliina on kauniisti levitetty. Mies on myös siirtänyt tietokoneeni sille varattuun nurkkaan. Toki asunnon joissain osissa on havaittavissa lievää kaaoksen alkua, mutta se johtuu siitä yksinkertaisesta asiasta, että minäkin asun täällä.

Joka tapauksessa eilisissä tunnelmissa mieleeni tuli elokuva Sinkkuelämää 2, jossa Kiho ehdotti Carrielle parin päivän vapaata viikossa avioliittoon. Toisaalta ymmärrän täysin ajatuksen pakopaikasta, johon pääsisi aina kun tuntuu siltä. Sitten taas toisaalta ymmärrän myös sen, että Carrie suivaantui tästä ajatuksesta. Pari päivää viikossa on minunkin mielestäni liikaa, mutta silloin tällöin satunnaisesti kun pääsisi hetkeksi ottamaan etäisyyttä tästä yhdessä elämisestä. Välillä tuntuu, että se tekisi enemmän kuin hyvää.

19. joulukuuta 2010

Ystäviä joka lähtöön

Ystäväpiirini on pieni. Sitä tuntuu myös pienentävän se seikka, että puolet ystävistäni asuvat niin kaukana, etten näe heitä kuin kerran tai kaksi vuodessa. Tässä siis luultavasti osasyy siihen, jos jossain vaiheessa satun valittamaan olevani yksinäinen.

Minun ystäväni tuntuvat jakautuvan eri tarkoituksiin, jos näin brutaalisti ilmaistaan. On se, jonka kanssa puhutaan pojista, tunteista, olotiloista ja niin edelleen, sitten on se, jonka kanssa keskustellaan harrastuksista ja mielenkiinnon kohteista, se jonka kanssa vietetään aikaa ja unohdetaan murheet ja niin edelleen. Minulla ei ole todellista yhtä ystävää, jolle kerron kaiken kaikesta. Osittain tämän takia olen vakaasti sitä mieltä, ettei kukaan tunne toista täysin.

Jokaisella ystävällä on myös tarina, miten meistä tuli ystäviä. Minun ystäväni ovat aika sekalainen kirjo, enkä oikein tiedä, voiko heitä edes istuttaa saman pöydän ääreen ilman kiusallisia hetkiä. Joka tapauksessa yksi pitkäaikaisimmista ystävyyssuhteistani on alkanut ei nyt ehkä suoranaisella vihalla, mutta inholla, ärsyyntymisellä ja sen sellaisilla negatiivisilla tunteilla. Enkä oikein itse tiedä vieläkään, miten meistä loppupeleissä tuli lähes erottamattomat.

Minä kutsun tällaista tavalliseksi ystävyydeksi, siis sitä, että tutustutaan, mahdollisesti riidellään, vietetään aikaa kasvokkain ja kasvetaan ystäviksi. Toinen tavallisen ystävyyden alku (eikä sanaa tavallinen saa missään nimessä väheksyä, sillä se ei todellakaan vähennä ystävieni arvoa) oli myöskin ehkei aivan niin lämmin. Jälkeenpäin rakas ystäväni nimittäin paljasti, että aluksi hän oli vihannut minua ajatuksella "nyt se vie MUN kaverit". Ja jotenkin minusta tuntuu, että nämä ystävyydet ovat kestävimpiä. Ehkä siksi, että kovista pakkasista lämpimään on pidempi matka kuin nollakelistä.

Sain eilen illalla viestin, joka pisti minut ajattelemaan ystäviä ylipäätään. Se oli pitkä ja täynnä henkilökohtaisia asioita, mutta en malta olla lainaamatta ensimmäistä virkettä. "Sä olet kyllä oikeasti yksi parhaista asioista, joita mulle on koskaan tapahtunut." Tämä viestin lähettäjä on ehdottomasti yksi parhaimpia ystäviäni, mutta myös jotain aivan muuta. Meidän tarinammekin on siltä osin ihmeellinen, että aivan alkua ei muista kumpikaan. Jossain vaiheessa vain havahduimme siihen todellisuuteen, että olimme jutelleet päivittäin noin neljän vuoden ajan netin välityksellä. Emme olleet kertaakaan nähneet kasvokkain, mutta silti tässä vuosia allekirjoittanutta nuoremmassa neitokaisessa oli jotain, mitä en ollut löytänyt muista ystävistäni. Hän on minulle kuin sisko, hyvin läheinen sellainen.

Olen aikaa sitten mennyt vuosissa sekaisin, mutta joka tapauksessa sen jälkeen kun myönsimme tämän tunteen toisillemme - sillä minun suureksi riemukseni ja hämmästyksekseni se oli molemminpuoleista - ystävyytemme tuntui lähenevän entisestään. Vaikka välissämme on kilometrejä aivan liikaa, saatan tuntea vahvan siteen, joka pitää meidät yhteydessä toisiimme. Tällä kappaleella on (ainakin allekirjoittaneen mielestä) oma osuutensa tässä ystävyydessä, joten haluan jakaa sen meidän tarinamme lisäksi.

Viisas semisiskoni totesi eilen viestissään, kuinka näitä tunteita myöntää aivan liian harvoin. Ja olen täysin samaa mieltä. Tämän vuoksi haluan koko maailman tietävän, kuinka tärkeitä ystäväni minulle ovat, kiittää heistä jokaista ja toivoa, että nämä siteet eivät katkea koskaan. Moni niistä on kovalla koetuksella etäisyyksien takia, mutta teen parhaani pitääkseni ne eheinä.

Loppuun voisin tiivistää vielä pohdintojani toisen tuntemisesta. Mielestäni se on hassua, että ihmiset näkevät itsensä ja toisensa eri tavalla. Kuten on sekin, että eri ihmisten seurassa sitä käyttäytyy aivan eri tavalla. Minä olen miellyttämisen haluinen persoona, koetan kaikin tavoin olla mieliksi ystävillleni ja välttää turhat riidat. Samalla olen myös todella lyhytpinnainen. Jos jokin asia oikeasti ärsyttää minua tarpeeksi kauan, saatan sanoa tilanteeseen nähden ehkä jopa hieman liian kärkkäästi. Olen esiintymiskammoinen ja sekoilen sanoissani, häpeän omia kömmähdyksiäni ja koen vetäytyväni herkästi kuoreeni. Silti ihmiset sanovat minua rohkeaksi, sanavalmiiksi, itsevarmaksi ja itsenäiseksi. Enkä koe olevani mitään näistä, en missäään asiassa, millään asteella. Minut on helppoa tiivistää sanaan lapsellinen, sillä sitä minä todella olen. Joka asiassa.

Jos näkee toisen aivan eri tavalla kuin toinen itsensä, kumpi silloin on hakoteillä? Olen vakaasti sitä mieltä, että vaikka ihmisen tuntee vuosia, näkee tämän päivittäin ja tuntee tämän rutiinit kuin omat, tyhjät taskunsa, tässä on silti paljon niitä asioita, joita toiselle ei näytetä. Olen melko varma siitä, ettei ihminen aina tunne itsekään itseään täydellisesti, joten voin täydellä varmuudella sanoa, ettei kukaan voi tuntea toista täydellisesti. Aina on jokin piirre, joka yllättää, joka on pysynyt piilossa kaikki ne vuodet.

18. joulukuuta 2010

Ihailtavia persoonia

En koe olevani mitenkään vahva persoona. Olen loppuijen lopuksi aika tavallinen tallaaja, tai ainakin näytän siltä. En pyri herättämään uteliaisuutta pukeutumisellani tai olemuksellani. Joskus minua jopa häiritsee kulkea räväkästi pukeutuvien henkilöiden kanssa. Välillä se on tosin hauskaa, riippuu aivan päivästä. Ja tietenkin siitä, millaista tämä räväkkä pukeutuminen on.

Samalla kun mietin, kehtaanko kulkea liian räväkän persoonan kanssa, ihailen suunnattomasti heidän kykyään näyttää, mitä he ovat. Vahvat persoonat ovat aina herättäneet huomioni positiivisessa mielessä. Haluaisin itsekin uskaltaa olla räväkkä ja unohtaa hetkeksi muiden mielipiteet. Silti pelkoni näyttää idiootilta on liian voimakas.

Kun mietin artisteja, mieleeni tulee ensimmäisenä Björk, jonka kappaleet ovat erilaisia ja videot ovat rohkeita. Hunter-kappaleen kokonaisuuden lisäksi All is full of love on herättänyt allekirjoittaneen mielessä monia ajatuksia, muun muassa videonsa kautta. Ajatus robotista, jolla on tunteet, ei suinkaan ole ensimmäinen laatuaan, mutta Björkin tyyli tehdä se - käyttäen vielä tietyissä piireissä paheksuttua aihetta tyttörakkaus - on aivan omanlaisensa.

Tässä välissä voisin poiketa pohtimaan tunteiden olemusta - ovatko ne todella vain kemiallisia reaktioita aivoissa, olisiko mahdollista luoda "tunteva" robotti - mutta haluan keskittyä vahvoihin persooniin tänään.

Toinen vahva ja kohua herättänyt persoona on kukapa muukaan kuin Lady Gaga. Hänellä on myös vahvasti oma tyylinsä, mutta se poikkeaa kuitenkin reilusti aiemmin mainitun Björkin tyylistä. Kappaleiden aiheet ja tyylit ovat myös enemmän massaa, ainakin minun mielestäni. Ja vaikka en nyt sano kuuntelevani Gagaa, minun täytyy myöntää, että hänen kappaleensa (mm. tuo valitsemani Bad Romance) ovat tarttuvia, jäävät päähän soimaan ja saavat alkeellisen tahdon tanssia nostamaan päätään.

En omista kuvaa, se on suoraan täältä.

Myös Johnny Depp on mielestäni omalla tavallaan vahva persoona. Ei tosin samalla tavalla kuin aiemmin mainitut leidit. Mutta jos antaa hänen rooliensa puhua puolestaan, Saksikäsi Edward, Hullu Hatuntekijä, Kapteeni Jack Sparrow... Täytynee myöntää, että hänen roolinsa ovat tietyllä tapaa samankaltaisia, jotka tekevät niistä niin sopivit herra Deppille, mutta toisaaltaan ne ovat täysin erilaisia. Yksi omista suosikeistani on Deppin suoritus elokuvassa Salainen Ikkuna.

Tätäkään en omista, vaan nappasin täältä.

Toinen maininnan arvoinen, vahvan persoonan omaava näyttelijä on ehdottomasti Hannibalina tunnettu Anthony Hopkins. Hän on näyttelijänä aivan ehdoton, parhaiten (Hannibal-trilogian jälkeen) mieleeni on jäänyt Hopkinsin tähdittämä Fracture - murtumaton.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mietin mainitsemiani artisteja ja näyttelijöitä. Kun niitä vertaa, artisteitta on (mielestäni) itsestään selvää, miksi nimesin heidät vahvoiksi persooniksi. Näyttelijät sen sijaan, en tiedä. En osaa edes selittää, miksi koen heidät vahvoina persoonina, näin nyt vain on. Ehkä siksi, että heidän roolinsa ja suorituksensa ovat niin luontevia. He sopeutuvat asemaansa, ottavat roolin haltuunsa. Ehkä juuri siksi he ovat minun mielestäni vahvoja persoonia.

17. joulukuuta 2010

Yksi meistä

Mietin tässä, että minkä takia minä edes bloggailen. En kuitenkaan ole ihminen, joka selittäisi päivien tapahtumia - ehkä siksi, ettei päivissäni yleensä tapahdu mitään maininnan arvoista. Sen sijaan koetan löytää yhdelle päivälle aina selkeän aiheen ja pitää siitä sopivan löyhästi kiinni merkinnän loppuun asti. Toisin sanoen blogi on minulle paikka, johon voin kirjata kaikki minua arkarruttavat asiat.

Tämän päivän aihe sai alkunsa siitä, että kuulin radiosta kappaleen One of us. Alunperinhän tämä kaunis kappale on Joan Osbornen esittämä, mutta muistaakseni radiosta soitettiin Gleen versio. Tulkinnasta riippumatta kappale on mielestäni hieno. Se nostaa osan elämän perimmäisistä kysymyksistä esiin.

En ole millään mittapuulla uskonnollinen ihminen, mutta pyrin kunnioittamaan jokaista, joka uskoo johonkin. Itsekin haluaisin ja ehkä jollain tasolla uskonkin johonkin ylempään voimaan. Se ei kuitenkaan ole kristinuskon kaikkivoipa jumala, eikä yksi niistä monesta jumalasta ja hengestä, jotka kuuluvat Suomen muinaisuskoon. Haluaisin uskoa ajatukseen, että joku tuolla turvaa selustamme, vaikka me heitämme elämämme harakoille. Että olisi joku tai jokin, joka ei antaisi meidän kuolla ja vaipua unholaan.

En kuitenkaan täydellä sydämellä voi sanoa uskovani. Lähimpänä uskoa olin rippileirillä, enkä silloinkaan voi sanoa uskoneeni. Silloin olin vain sinisilmäisempi ja ehkä toiveikkaampikin. Nyt, vuosia myöhemmin, luonnehdin itseäni lähinnä vahvasti agnostiseksi. Vältän nykyään suuria ääri-ilmaisuja, sillä niistä ei ole koitunut mitään hyvää. Ja jokainen ihminen tippuu yleensä välimaastoon, oli asia mikä tahansa. Todella harva on oikeasti todellinen ääripään edustaja.

En tosiaan kuulu niinkään ääripäähän, että olisin eronnut kirkosta - edes YLEn kohua herättänyt homoilta ei saanut minua eroamaan. Osittain ehkä siksi, että olen jollain asteella perinteitä kunnioittava ja ajatus kirkkohäistä nyt vain on niin perinteinen, etten halua luopua siitä. Ja olen myös vahvasti sitä mieltä, että lapseni pitää saada kaste ja kokea rippikoulu. Sen jälkeen hän saa erota kirkosta, jos hän oikeasti haluaa. Jos minun lapseni löytää lohtunsa kirkosta, olkoon se niin, minä itse en ainakaan toistaiseksi ole saanut kristinuskosta käytännössä mitään. Silti on hienoa, kun joku uskoo ja jos se nyt vain sattuu olemaan minun jälkikasvuni, haluan suoda hänelle sen mahdollisuuden.

Pohdiskellessani kirkkoa ja uskoa, mieleeni tulee väkisinkin Apulannan Jumala. Tunnelma eroaa hieman edellisestä kipaleesta, mutta toisaalta tästäkin on havaittavissa pientä kaipausta suuremman voiman läsnäoloon. Tämä on itseasiassa syyttävämpi ja samalla myös kaipaavampi. Ymmärrän katkerat ajatukset, vaikken niihin yhdykään. Kuinka hienoa se olisikaan, jos oikeasti olisi olemassa joku, jonka vastuulla me kaikki loppupeleissä olisimme. En kuitenkaan usko siihen. En tiedä mihin uskon.

Tänään minulla on sellainen olo, etten usko mihinkään, mutten myöskään kiistä minkään olemassaoloa. Välillä on päiviä, jolloin tämä aihe on jotenkin liian suuri pala purtavaksi, ja turhaudun ja ahdistun pohtiessani näin suurta kysymystä. Tänään olen vain turta ja väsynyt. Tunnen eräänlaista rauhallista varmuutta siitä, etten kuitenkaan osaa vastata. Henkinen ja fyysinen väsymys on joskus ihan hyvä yhdistelmä.

16. joulukuuta 2010

Matkustaisitko sinä ajassa?

Tänään töiden ohessa mieleeni palautui eräs novelli, jonka olen lukenut yläasteella. En muista, oliko se niitä, jotka oli julkaistu oppikirjassa, vai oliko kyse erillisestä materiaalista. Minulla ei myöskään ole pienintäkään käsitystä kuka novellin on kirjoittanut ja koska.

Novelli keskittyy kuitenkin niin sanottuun perhosvaikutukseen. Tapahtumat alkavat mahdollisuuksien maasta, eli Amerikasta. Poliittinen tilanne on kutkuttava, sillä presidentinvaalit ovat ohi ja tuloksia lasketaan paraikaa. On melko selvää, kumpi ehdokkaista voittaa. Tilanteen selventämiseksi (minä kun en ole maailman selkein selittäjä), sanottakoon vaikka, että voitolla on ehdokas A.

Tästä tilanteesta nostetaan esille muuan mies, jonka poliittista statusta en tähän hätään muista. Hän on ystävänsä kanssa lähdössä tappamaan dinosauruksia - kyllä, Amerikassa on tämän novellin mukaan kehitetty tapa matkustaa ajassa taaksepäin. Aikamatkustuksen ehdot ovat kuitenkin tiukat. Ihmisen rakentamalta "käytävältä" ei saa poistua, eikä muita kuin merkittyjä eläimiä saa ampua. Tutkijat ovat siis seuranneet eläimiä ja vain sellaiset dinosaurukset, jotka lähitulevaisuudessa kuolevat esimerkiksi paksun oksan pudotessa päälle, ovat merkittyjä. Näin mahdollistetaan dinosaurusten metsästys ilman, että tulevaisuus muuttuu, tehdään mahdolliseksi.

Kuten jokainen saattaa olettaa, menneisyydessä ollessaan toinen miehistä astuu rakennetulta käytäväntapaiselta pois. Ja näin hän tappaa perhosen. Lopputuloksena on tulevaisuus, jossa vaalit voittikin ehdokas B. Mystistä.

Perhosvaikutuksessa on järkeä, sinällään, jos aikamatkustaminen nyt jotenkin tulisi mahdolliseksi. Toivon, että niin ei kuitenkaan ikinä käy. Ihminen on tyhmä, ja vaikka hän tiedostaisikn menneisyyteen sekaantumisen riskit, malttaako inhimillinen olento nyt kuitenkaan olla sotkeutumatta, kun mahdollisuus kerran on? Epäilen. Aina on joku, joka kusee kaiken.

Tämä novelli taas meni vielä yläasteella täydestä kuin väärä raha. Ja siltä se nyt tuntuukin. Vaikka idea on toisaalta toimiva, minusta on jotenkin hölmöä, että novellissa ei ainakaan käy ilmi mikä muu maailmassa on muuttunut tämän perhosen ennenaikaisen kuoleman vuoksi. Tuskin yksi perhonen kaukana menneisyyddessä muuttaisi vain Amerikan presidenttiä. Muistan, kuinka opettajamme analysoi novellia, ja käski meidän ajatella, kuinka vähästä voi riippua noin paljon. Ja nyt ennemminkin ajattelen, miksi maailmassa ei kerrottu tapahtuneen mitään muuta?

En tosiaan muista koska novelli on kirjoitettu, mutta nykyään vastaavan novellin voisi kirjoittaa niin, että se hipaisee oikeasti suuria asioita, kuten ilmastonmuutosta. Jos yhden perhosen tappaminen miljardeja vuosia sitten aiheuttaisikin sen, että ilmastonmuutoksemme olisi tällä hetkellä nopeampaa ja suurempaa, siinä sitä ajatusta. Silloin voisi sanoa, että pieni asia vaikuttaa oikeasti paljon.

Novellia miettiessäni heräsi jälleen myös mielenkiinto katsoa pari erinäistä elokuvaa. Eternal Sunshine of the Spotless Mind ja The Butterfly Effect liittyvät aiheeseen enemmän tai vähemmän, ovat molemmat kerran nähtyjä ja haluaisin nyt näiden ajatusten jälkeen katsella molemmat. Sääli, ettei aikaa leffaillalle tunnu riittävän ennen kuin joulun pyhät ovat ohi.

15. joulukuuta 2010

Lohikäärmeitä ja todellisuutta

Tämä eilen lyhyesti mainittu lohikäärmeasia jäi vaivaamaan minua. Olenko tosiaan kapeakatseinen silloin, kun väitän, että lohikäärmeet (maailman maagisimmat, vahvimmat ja mahtavimmat olennot) eivät vain voi olla lemmikkejä? Tosi ajatus pienestä, suloisesta, tulta syöksevästä liskosta, joka mahtuu kerälle kämmenelle on toimiva. Kyse ei vain silloin ole lohikäärmeestä.

Yksi pointti, mikä tulee aina lohikäärmeitä ajatellessani mieleen on se kuva, joka minulla näistä taruolennoista on. Minun mielestäni lohikäärmeellä on ominaisuus, jota kutsutaan mm. DragonLance -saagassa lohikäärmekammoksi, joka tekee tavallisen kuolevaisen oleilun liian lähellä lohikäärmettä lähes mahdottomaksi. Suunnaton pelko valtaa mielen, eikä pysty ajattelemaan selkeästi. Toki pelon voi voittaa, minkä tahansa pelon voi voittaa, mutta silti. Kenen järki sanoo, että voi pitää lemmikkinä olentoa, jonka synnyttämää pelkoa vastaan joutuu koko ajan taistelemaan?

Oli minulla ihan realistinenkin asia, jota pohdin. Vaikka olenkin roolipelaaja, osaan myös tarttua todellisuuteen. Ja osittain roolipelaustaustani takia ehkä tähän aiheeseen tartuinkin. Lähdin kuitenkin pohtimaan erilaisia ihmisiä. Pohdintojeni pohjalla käytin väitettä "jokainen on hyvä jossain". Ja jossain määrin myös kumosin tämän väitteen.

Ihmisiä tosiaan on monenlaisia. On sellaisia, jotka eivät ole erityisen hyviä missään, mutta pärjäävät kaikessa, mitä oikeasti yrittävät. Sitten on niitä, jotka loistavat esimerkiksi luovuuden saralla, mutta joiden esimerkiksi kielellinen suoritus jää keskivertoa alemmas. Sitten on niitä, jotka tekevät paljon töitä ja ovat hyviä lähes kaikessa. (Tämä ihmisryhmä kismittää minua suunnattomasti, sillä itse en kuulu heihin, mutta tunnen muutaman jotka kuuluvat. Ja kateus vain nyt on inhimillistä.) Ja sitten on tietenkin ne, joilla matemaattinen ajattelu on tuskaa, luovuus on perseestä, reaalitunneilla (kuten historia ja uskonto) on vain nukuttu, eivätkä sosiaaliset taidot ole huipussaan. Mitä näillä ihmisillä on, joiden suurin saavutus on korketasoinen hahmo World of Warcraftissa?

Tämä ajatus ahdisti minua eilen aivan suunnattomasti. Itse tiedän olevani lahjakas joillain elämäni saroilla, joten en varsinaisesti kanna huolta itsestäni. Tiedän löytäväni jotain, mitä voin tehdä, jahka olen tarpeeksi kypsä siirtymään lopullisesti työelämään. Mutta entäs ihminen, jolla ei vain ole mitään? WoWin pelaamisella ei saa töitä, ei kehitä ihmissuhteita, ei mitään. Kuluttaa vain aikaa ja rahaa, eikä saa mitään vastineeksi. Avopuolison tokaisi tähän: "Luultavasti he ovat jossain määrin tyytyväisiä elämäänsä - ainakin siihen asti, kunnes heräävät todellisuuteen." Niin, todellisuuteen. Maailmaan, jossa on pakko taistella, jos aikoo joskus tulla joksikin.
Minä aion tulla joksikin. Luotan siihen, että löydän itseni matkani varrelta ja J.R.R. Tolkienin innoittamana aion kokeilla, olisiko se jokin esimerkiksi kirjailija. En usko, mutta eihän sitä koskaan tiedä ennen kuin yrittää.

14. joulukuuta 2010

Mikä hiton joulustressi?

Jouluun on aivan liian vähän aikaa. Kaikkea pitäisi vielä ehtiä tehdä, eikä aika riitä kaikkeen, rentoutumisesta puhumattakaan.

Minun pitäisi viedä kaksi pakettia postiin huomiseen mennessä, valmistaa kaksi joululahjaa ennen aattoa, tehdä torstaiksi pipareita ja pienet lahjat kohtalontovereilleni. Pitäisi jaksaa vaivautua aamulla tenttiin ja seuraavat kuusi arkiaamua alkaa töillä. Olen ja tulen olemaan siis tautisen väsynyt ennen joulua.

Se on kummallista, kuinka ihmisen täytyy väkisin saada huseerata niin paljon yhden päivän eteen. Ja miksi? Tuskin kovin moni enää pohtii joulun merkitystä röhnötäessään sohvalla kuuntelemassa joulurauhan julistusta, kuuma glögimuki nenän alla höyryten. Sitä vain on ja odottaa, syö hyvin ja tuijottaa kelloa miettien, koska on kohteliasta alkaa lahjojen jakaminen.

Joulu on kummallista aikaa myös allekirjoittaneen pään sisällä. Sitä tulee pohdittua syntyjä syviä paljon enemmän ja vaikka stressi kasaantuukin (etenkin joulukuun puolella), sitä on jotenkin iloinen kylmästä ilmasta, maassa säihkyvästä lumesta ja kanssaihmisistä. Talvi on sitä aikaa muutenkin, kun vetäydyn sisälle, sytytän pari kynttilää, laitan jotain lämmintä juotavaa ja kaappaan kirjan käteeni. Tällä hetkellä matkani kulkee Keskimaassa.

Alle sadassa sivussa edesmennyt herra Tolkien (rauha hänen muistolleen) on vakuuttanut minut niin neroudestaan kuin hulluudestaankin. Olen myös jokseenkin pettynyt, sillä olen löytänyt ensimmäisestä luvusta omaan mieleeni töksähtävän kohdan. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta siitä puuttui jotain. Eikä tarunomaisen Tolkienin kerronnasta vain voi puuttua mitään. Samalla tajusin, että suurimmatkin ihanteet, olivat he sitten diktaattoreita, kirjailijoita tai rekkakuskeja, ovat vain ihmisiä.

Ensimmäisen merkintäni haluan lopettaa varsin asiaan kuulumattomalla ajatusten sarjalla, mutta kohta kahdeksan vuotta D&D 2.0:aa pelanneena voin väittää, että tiedän mikä on lohikäärme. Voisin myös väittää, että jokainen, joka väittää lohikäärmettä lemmikiksi, ei tiedä mikä lohikäärme on. Lisää näistä mahtavista olennoista löytää mm. Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin DragonLance -kronikoiden ensimmäisestä osasta: Syyshämärän lohikäärmeet.