27. helmikuuta 2011

Viininkatkuinen katkeroituminen

Ajatukset on taas ravailut ympäriinsä pienessä pääkopassa. Silti kirjoittamisesta ei tahdo tulla mitään, ei, tuijotan vain tyhjänkaunista valkoista ja odotan, josko sanat lipuisivat paperille kuin itsestään.

The Dark Moor by Dark Moor

Olen alkanut katkeroitua viimeaikoina. Ha, vastahan koin piristysruiskeen ja olin ihan hippinä ihastelemassa elämän ihanuutta - vaan kas. Kaikki päättyy aikanaan. Tämä viikko on mennyt perseelleen. Niin liikunnallisen elämänmuutoksen kannalta kuin sosiaalisestikin. Alkuviikosta olin iloinen, kun vietin paljon aikaa ihmisten kanssa. Ja sitten kuitenkin erakoiduin loppuviikoksi - ärh! Enkä saanut edes soitettua mahdolliseen kesätyöpaikkaan, josko pääsen sinne vaiko en.

  
Weheartit.com

Voisin taas availla hivenen pöytälaatikkoani, kun tuossa eräänä päivänä hetken huumassa rupesin taas raapustamaan.

Hän tuijotti viinipulloa mietteliäänä. Hän ei yleisesti ottaen pitänyt viineistä, eikä sen vuoksi yleensä kajonnut näihin jumaltenkin juomiksi nimitettyihin hienostolitkuihin. Vain yksi pullo oli tähän mennessä löytänyt tiensä hänen suosioonsa, eikä sitä viiniä ollut sen koomin löytynyt mistään.
Hän naurahti pilkallisesti ja ojensi kätensä kiinni sinetöityä pulloa kohden. Niin turhauttavaa, hän tajusi ajattelevansa pitkien sormien kiertyessä vihreästä lasista tehdyn, ohuen kaulan ympärille. Hän oli epäluuloinen, todella epäluuloinen. Mitä tämän pitikään olla? Puolimakea ja hedelmäinen? Hän ei muistanut, eikä sillä ollut enää mitään väliä. Hän nosti pullon pöydältä silmiensä eteen ja käänteli sitä mietteissään puolelta toiselle. Vaalea, läpikuultava neste kulki pullon liikkeiden mukaan kuin häkkiin teljetty peto.

Weheartit.com

Join eilen pitkästä aikaa alkoholia. Join hiukan viiniäkin - valkoviiniä toisin kuin kuvassa olevat pullot. Se oli pahaa, yhtä pahaa kuin aina ennenkin. Isoveljeni kuitenkin vanheni, joten ei sitä nyt juhlistamatta voinut jättää. Ja olihan minulla hauskaa, siitä faktasta huolimatta, että olin ainoa naisihminen jätkälauman keskellä. (Okei, oli isoveljeni avovaimo siellä, mutta häntä ei voi tosikonomaisen luonteen takia laskea.)

22. helmikuuta 2011

Teehetkestä elämys, tosiaan

Tämä ilta kiteytyi kivaan tunnelman täydelliseen kokonaisuuteen. Pohjustukseksi sanottakoon, että olen kahvi-ihmisiä, toisin sanoen; harvat teet ovat tarpeeksi maukkaita minun suuhuni, suurin osa maistuu lähinnä puulta. Tästä syystä teen juontini on varsin vähäistä.

En omista, löysin täältä.

Tänään kuitenkin join pitkästä aikaa teetä. Olihan se puiseva kokemus, mutta puisevuuden läpi pyrkivät, raikkaat marjat jättivät jälkeensä miellyttävän fiiliksen. Kuten jätti alla oleva kappalekin.

Can't believe it by Younha

Tämän illan merkintä saa luvan kanssa jäädä sisällöttömäksi, sillä pitkästä aikaa voin vain hymyillä itsekseni ilman syytä.Olo on kaikin puolin väsynyt, stressaantunut ja silti niin kevyt. Ehkä Nordqvistin mainoslause "Tee hetkestä elämys" ei olekaan niin huono. Ehkä pieni sielu ei tarvitse kuin mielentilaan sopivan teen ja hyvää musiikkia, että mieli kevenee.

Myönnettäköön, etten juonut Nordqvistin teetä, en tällä kertaa. Sorruin Liptonin Forest Fruitin edessä.

 Mainoskuva, en omista.

19. helmikuuta 2011

Levottomuuden purkua

Hanabi by Ikimono-gakari

Tänään on levoton päivä. Tekisi mieli hyppiä, kieriä lattialla, hihittää kovaan ääneen ja seota muutenkin. Kummallisin mielihalu on ehdottomasti se, että haluaisin mennä pesemään mattoja. Tässä ei ole muuta ongelmaa, kuin tuo kaiken tappava pakkanen. Miksi mielihalut eivät voi iskeä silloin, kun niistä olisi jotakin hyötyä?

Mies katsoi minua kuin vähintäänkin pyöreästä huoneesta karannutta, kun ilmoitin, että menemme kesällä pesemään matot. Kerroin myös omaan epämääräiseen tyyliini, että äidilläni varmasti on hommaan sopivat harjat. Miehen tuijotus sai ripauksen huvittuneisuutta.

Tänään olisi ollut aikaa tehdä vaikka mitä. Olen lukenut aamupäivän ja kävin yhden aivan ihanan ihmisen kanssa kahvilla. Kyseinen ystävättäreni on yksi niistä harvoista ihmisistä, joissa ei ole oikeastaan mitään ärsyttävää. Melkein kaikissa ystävissänikin on jotakin ajoittain ärsyttävää, puhumattakaan noista vähemmän läheisistä ihmisistä. Eipä sillä, olen itse itseni mielestä aivan helvetin ärsyttävä ajoittain. En silti osaa tehdä sille mitään, ainakaan muuta kuin jättää sen kolme lonkeroa juomatta. Alkoholi on näet takuuvarma keino tehdä allekirjoittaneesta ärsyttävä.

Tänään kahvillla ollessani tajusin, kuinka paljon olenkaan kaivannut sitä, että on joku, jonka kanssa voi vain olla ja höpöttää kaikesta maan ja taivaan välillä - jopa taloudellisesta maailmanlopusta, jos siltä tuntuu. Tätä tunnetta korosti eilinen ilta, kun mittani vain täyttyi ja sanoin suoraan mitä ajattelin. Yritän totisesti olla viimeiseen asti miellyttävä, niissä mittasuhteissa kun se vain on mahdollista. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun minuun puretaan sitä "yleistä vitutusta", jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, en vastaa seurauksista. En ainakaan kun kello on jo yli normaalin nukkumaanmenoajan, eikä valittava henkilö osaa tehdä muuta kuin inistä ja murjottaa.

Miellyttämisenhaluni kuitenkin astui esiin taas - viime hetkellä, mutta kuitenkin. En loukannut henkilöä kauhean henkilökohtaisesti. Sen sijaan, että olisin heittänyt kehiin kaikki ärtymystä nostattavat aiheet viimeisen vuoden ajalta, ärisin vain eilen illalla esiin nousseista asioista. En siis ollut niin paha, kuin olisin voinut olla. Ja jostain syystä tämä harmittaa minua. Ja samalla mietin koko ajan, aikookohan kyseinen henkilö pitää minusta pari vapaapäivää. Se tekisi ehkä ihan hyvää.

16. helmikuuta 2011

Tuijotus

Huomasin taas tänään, että se voi olla häiritsevää, kun joku vain tuijottaa sinua. Erityisen häiritsevän tästä tilanteesta teki se, että kyseinen henkilö ei edes puhunut minulle, vaan vieressään istuvalle tytölle. Minä kiusaannuin tilanteesta niin, etten voinut katsoa häntä päinkään, vaan tuijotin varpaitani. On muuten kauniit kengänkärjet meikäläisen tossuissa...

Joku saattaa muistaa kun mainitsin jossain aiemmassa merkinnässä edessäni tallustelleen (tupakoivan) mieshenkilön, jonka halusin juosta kiinni vain tutustumis- ja juttelumielessä. Taisin silloin arvella ääneen, että hän opiskelee samassa koulussa. Tänään kuitenkin selvisi, että hän ei suinkaan opiskele siellä, hän työskentelee minun koulussani. Joka tapauksessa olen yksin tämän päivän aikana nähnyt hänet kolme kertaa ja jotenkin tunnen oloni osittain helpottuneeksi siitä, etten mennyt hölöttämään mitään epämääräistä. Toisaalta taas, olisihan se hauskaa tervehtiä aina, kun hän tulee käytävällä vastaan.

Tein tänään oman blogin projekteilleni: Tassunpainallus. Pyrin päivittelemään sinne kaiken maailman päähänpinttymiä niin, että saan omistaa tämän vain ja ainoastaan epämääräiselle ajatusmaailmalleni. Toistaiseksi se näyttää säälittävän tyhjältä (puhumattakaan minun "projektilistastani"), mutta ajan saatossa sinne saattaa tulla hyvinkin paljon kaikenlaista. Yritän myös saada sinne kuvamateriaalia esim. ennakkotehtävistä, joita teen tuossa huhtikuun puolella.

En keksinyt tähän päivään sopivaa kappaletta lainkaan. Minua häiritsee yhä vain koulussa kokemani tuijotus ja mietin vieläkin, oliko minun ulkoisessa olemuksessani jotakin epätavallista. Peiliin katsoessani en huomannut mitään epämääräistä, joten en sitten tiedä. Häiritsevän epämääräistä käyttäytymistä.

15. helmikuuta 2011

Ahdistuksen yhteenvetoa

Alkaa taas tuntua siltä, että on pakko sanoa jotain. Kirjoittaa edes jonkunlainen blogimerkintä kertoakseni olevani yhä hengissä. Se vain on haastavaa, sillä päässäni ei tunnu liikkuvan mitään muuta kuin inflaatiot, deflaatiot ja dollarin romahduksen pelko. Voinen kiittää kansantalouden opettajaa siitä, että hän ystävällisesti maalasi vilkkaan mielikuvitukseni täyteen mielikuvia taloudellisesta maailmanlopusta. Mitä sitten voi enää tehdä, jos raha menettää arvonsa? Miten niin voisi edes käydä? Minä en ymmärrä.

Yellow Moon by Akeboshi

Makasin eilen eteisen lattialla kuunnellen yo. laulua. Makasin vain ja hymyilin - ja annoin jalkojeni venyä. 14 päivää siitä, kun aloitin pienimuotoisen treenaamiseni, eikä välipäiviä ole tullut yhteensä kuin neljä. Kaksi per viikko kuulostaa kohtuulliselta ja olen itsestäni ylpeä. Olen kuukauden puolessa välissä.

Viime aikoina minua on hiljalleen ruvennut ahdistamaan tämä parisuhde. Johtuneeko siitä, että tiedän suurten päätösten tulevan ja pelkään, että ne eivät mene niin kuin haluaisin? Siitä ei ainakaan ole kyse, etteikö minun olisi hyvä olla tässä parisuhteessa. Tämä kaikki on vain liian rutinoitunutta. Joka aamu, joka ilta, kaikki viikonloput. Rutiinia rutiinin perään, ja minun ahdistukseni vain kasvaa hiljalleen. Enkä oikein tiedä miten puhuisin tästä. Tuskin kauhean monen itsetunto kohoaa ausahduksesta: "En tiedä miksi, mutta meidän parisuhteemme ahdistaa minua."

Ehkä kyse on siitä, että mieleeni on herännyt paljon unelmia, paljon suuria suunnitelmia, eivätkä iänikuiset rutiinit sovi niihin. Mies kun osaa pistää pakin päälle, jos ollaan menossa liian kauas vanhoista rutiineista, jos ollaan menossa liian lähelle tuntematonta. En voi sanoa, etteikö minuakin pelottaisi ajatus tulevaisuudesta, josta en tiedä mitään, jossa mikään ei ole varmaa. Mutta minä haluan yrittää! Haluan löytää itseni ja paikkani. Haluan tietää ja kokea. Minä haluan!

En omista, kuva täältä.

Haluaisin leikata epämääräisen, olille yltävän peikkotukkani jotakuinkin yllä olevan kuvan osoittamalla tavalla. Mies on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että lyhyet hiukset saavat minut näyttämään lapselliselta. Väittelimme aiheesta jo ennen kuin hän näki kuvan. Kuvan jälkeen hiusten leikkuu ei ollut yhtään lähempänä toteutumista. Ärsyttävää. Mutta olen pattitilanteessa. Minun tapoihini kuuluu hyvin vahvasti vängätä vastaan niin kauan, että saan tahtoni läpi. "Miksi edes kysyt, kun et välitä siitä kuitenkaan?" En halua tämän asian kanssa käyvän samalla lailla, en halua olla tilanteen lapsi - mutta samalla haluan kuitenkin tehdä hiuksilleni jotain. Turhauttavaa.

Lupasin itselleni, että leikkaan hiukseni, jos pääsen opiskelemaan kuvataiteilijaksi. Halusin kannustaa itseäni. Entä siten, kun mies ei pidä kummastakaan ajatuksesta? Ei niin hiusten leikkuusta kuin uravalinnastakaan? Urastani olen päättänyt, että siitä en tingi, en toisten mieliksi, en kenenkään mieliksi. Minulla on oikeus tehdä valintani omien halujeni mukaan. Mutta ahdistaa, kun en saa tarvitsemaani tukea asiassa, joka on minulle todella tärkeä. Ahdistaa olla parisuhteessa, joka ei tietyiltä osin vastaa odotuksiani.

3. helmikuuta 2011

Harmonisen hyvä päivä


Harmonia by Rythem

Tänään oli kaikki huonon päivän ainekset kasassa. Aamu alkoi sillä, että heräsin avokkini herätyskelloon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että heräsin aika tarkkaan sillä minuutilla kuin ensimmäinen tunti alkoi. Ja jostain syystä syylisyyden ja paniikin sekainen hätä ei iskenyt minuun. Minä vain nousin tyynenä ylös ja päätin suunnata vasta seuraavalle tunnille. Mikäs siinä, kun ei kerran ole läsnäolopakkoakaan...

Ylös noustessani tajusin, että jalkani ovat sen verran kipeät, ettei kävelemisestä meinannut tulla mitään - oikeastaan ei meinaa vielä vajaan seitsemän tunninkaan jälkeen. Urheasti kuitenkin porskutin koulunpenkille ja takaisin kotiin.

Sää on muuten aivan hillittömän hirveä. Lumiloskaa, joka sulaa ja kastelee vaatteet ja allekirjoittaneen tapauksessa hiukset. Tähän kun lisätään vielä lievä viivästys matkanteossa kipeistä jaloista johtuen. Oloni oli siis kuin uitetulla koiralla kun viimein pääsin kotiin.

Silti hymyilen. Minua ei harmita, päin vastoin. En ole ollut näin pirteä aikoihin! Johtuneeko se siitä, että olen viimein saanut aikaiseksi jotakin, vai siitä, että kevät tekee tuloaan - en tiedä. Ikuinen optimisti en ainakaan ole, se on varma.

Syy saatta löytyä myös lisääntyneestä musiikista. Löysin jälleen mp3-soittimeni ja hankin uudet kuulokkeet, joten nyt voin viettää koulumatkani puolikoomassa musiikin maailmassa. Kaiken lisäksi olen palannut musiikin avulla menneisiin, hyviin vuosiin. Nostalgiset musiikkimatkani nostavat mieleen paljon hyviä muistoja. Se saa myös tajuamaan, mitä on vuosien varrella menettänyt.



Wind by Akeboshi

Oikealla musiikilla masentavaankin hetkeen saa sopivan, positiivisen vireen.

2. helmikuuta 2011

Tuuli ei heiluta varjoja

Haha, naurattipa tänään kesken kannattavuuslaskennan tunnin kun sain viestin. "Koita säkin sit skarpata blogin suhteen! Tosi tylsää ku ei tuu mitää uutta :D" Se oli ehdoton aamun piristys, sillä silloin kun jokin ei kiinnosta, se ei myöskään kiinnosta. Ja 80 minuuttia asiaa, joka ei kiinnosta, on aivan liikaa ilman aamukahvia.

Olin tässä maanantai-iltana aivan sekaisin. En tiedä johtuiko se vähäiseksi jääneestä kofeiinimäärästä vai mistä, mutta en saanut koko illan aikana mitään aikaiseksi. Kuuntelin vain Ke$han Take it off -kappaletta ja sain järkyttäviä hihityskohtauksia tyhjästä.


Illan pääteeksi, kun olin ensin kasannut itselleni kofeiinipäänsäryn ja väsymyssäryn silmiin, eli aika mojovan päänsäryn, istuin pimeässä keittiössä ja katsoin ajatuksissani tyhjää liikenneympyrää. Tuuli heilutteli siinä ikkunan vieressä tönöttävää koivua ja päähäni sitten pälkähti epämääräinen ajatus. Tuuli ei heiluta varjoja. Siinä sitten annoin katseeni kiertää valopylväästä liikennemerkkeihin ja tunsin pientä voitonriemua kun nuo jykevältä tuntuvat metallipylväät heiluivat tuulessa. Vaan tuulipa ei pääse käsiksi varjoihin!

Jälkeenpäin ajatus tuntuu hivenen hölmöltä. Mutta silti se sai minut pohtimaan varjon olemusta. Ainoa, joka loppujen lopuksi pääsee käsiksi varjoihin on valo, sillä varjo lankeaa vain sinne, mihin valo ei ylety. On totta, että kaikki esineet, asiat, eläimet, ihmiset... Kaikki, jotka menevät valon eteen luovat varjon. Mutta silti niihin ei voi suoranaisesti kajota. Saadakseen varjon taipumaan tahtoonsa, pitää saada varjon tuottanut asia taipumaan tahtoonsa.

Yleisesti ihmiset eivät arvostaneet tätä ajatusteni sekavaa kulkua ja pientä oivallustani. Minä sitten taas tietenkin otin sen itseeni. Minua ärsyttää, että ihmiset pitävät jonkun olemassaoloa niin itsestäänselvyytenä, ettei sen olemusta tarvitse ajatella - ja ne jotka ajattelevat ovat lapsellisia tai typeriä. Olen todennut, että sisäinen lapsi on hieno juttu ja aion pitää siitä kiinni, sanoivat muut mitä tahansa.


Yllä olevan kappaleen linkin sain ystävältäni, joka ei suoranaisesti viitannut kinttaalla minun lapsellisille pohdinnoilleni. Hän naurahti ja totesi, että hassua, ettei se ole tullut mieleen aiemmin. Hänelläkin kun kuulemma on tapana pohdiskella mitä kummallisimpia asioita. Kappale on siis korealaisbändi Co-Ed Schoolin Too late (Part 2) Dance version. Kappaleen video on myös hieno, se kannattaa käydä katsastamassa, jos vähääkään tykkää katsella tanssia.

Aloitin eilen Mission Impossible I:n. Tämän hetken ensimmäinen suuri tavoite on kesän aikana kyetä juoksemaan/hölkkäämään 2,5 km. Se ei kuulosta paljolta, mutta jostakin vain on aloitettava. Olen kaiken lisäksi asettanut pieniä välitavoitteita itselleni, joilla koetan pitää motivaatiota yllä. Ensimmäisenä tavoitteena on pitää treenausta yllä kuukausi - yleensä en näissä päätöksissä selviä niin pitkälle, mutta ehkä tällä kertaa? Jos onnistun saavuttamaan ensimmäisen varsinaisen tavoitteeni, annan itseni luvan ostaa jotakin! Jotakin suurempaa, ei niin välttämätöntä, mutta mukavaa - esimerkiksi Nintendo Wiin.

Hieman kismittää, että tästä blogista alkaa kaikota sen alkuperäinen idea, mutta minkäs sille voi, kun pää lyö tyhjää?