30. marraskuuta 2011

Marraskuun viimeinen

Huomenna alkaa joulukuu ja sen jälkeen aika alkaa juosta. Se juoksee lujaa ja tuntuu, ettei mitään ehdi saada ajoissa valmiiksi ja kaikki kaatuu päälle. Ihmiset, jotka ovat viimeiseen asti yrittäneet vältellä joululahjojen ostamista sillä verukeella, ettei vielä ole edes joulukuu, heräävät karuun todellisuuteen siitä, että aika loppuu.

Olen viimevuonna hyväksikokemaani tapaa noudattaen koonnut Ecxel-taulukkoon kenelle aion antaa lahjan, mitä he ovat pyytäneet (jos ovat), mitä aion antaa ja mitä tarvikkeita tarvitsen (kun teen jotain itse). Samalla kun katson listaani, mietin, päästänkö itseni liian helpolla. Aina, kun teen jotain itse, mietin, onko se liian vähän.

Minä pitäisin itsetehdyistä lahjoista. Se, että jotain on tehty juuri sinulle, siinä on jotain mieltä lämmittävää, ihan todella. Tiedän vain hyvin vähän ihmisiä, jotka oikeasti ryhtyvät tekemään itse. Toisaalta ymmärän sen, siinä on hirveästi vaivaa, mutta itse yritän silti tehdä edes osan lahjoista itse. Sitten on antaa jotakin uniikkia, persoonallista, juuri lahjan saajaa ajatellen tehtyä. Minusta on ihana antaa rakkaille ihmisille jotakin henkilökohtaista, varsinkin, kun tiedän (ainakin osan) arvostavan sitä oikeasti.

Sitten on sellaisia ongelmallisia henkilöitä, kun tuo minun kultani. Itsetehty ei ole pop, eikä rock, ellei kyseessä ole lapaset, jotka hän juuri sai syksyllä. Ainoa itsetehty, jota mieheke on todella arvostanut koskaan. Ongelmat eivät todellakaan lopu siihen, ettei hän välitä itse tehdystä.

En voi ajatellakaan ostavani hänelle vaatteita, sillä joka ikinen vaatteidenshoppailureissumme on mennyt jotakuinkin saman kaavan mukaan: ehdotan jotain, minkä tyylistä hän mielestäni käyttää muutenkin, ei kelpaa, koska väri on väärä tai sitten hänellä on liikaa sen tyyppisiä vaatteita, ehdotan jotain muuta, ei käy, koska liian erilaista. Ja lopulta hän päätyy samanlaisiin vaateisiin, joita hänellä on jo valmiiksi, muttei vahingossakaan edes kokeile minun ehdottamaani vaatetta.

Yleensä ostan hänelle kirjoja, koska hän lukee ja tiedän siltä osin mistä hän pitää ja se on tavallaan helppo valinta. Mutta se on tylsä valinta. Aina kirja, ei siinä ole mitään kivaa, kenenkään mielestä. Olen luvannut itselleni, että ostan hänelle kirjan vain, jos löydän uudenveroisen Taru sormusten herrasta -trilogian vanhoilla kansilla. Leffakannethan ei herralle kelpaa, muuten teos löytyisikin jo hyllystä.

Musiikkia en voi edes kuvitella ostavani hänelle. Ensinnäkin, hänellä on levyjä todella paljon. Olen vuosien varrella kyllä oppinut, mistä bändeistä hän pitää enemmän kuin muista, ja niiden levyt löytyvätkin jo hyllystä. Uutta musiikkia en voi todellakaan ostaa, sillä kun tiedän hänen pitävän jostakin, ja löydän omasta mielestäni jonkun samantyylisen bändin, mistä hän ehkä voisi pitää, käy yleensä ilmi, että se on hänen mielestään "paskaa teinirockia" tai muuten vain ei-kuunneltavaa. Ja jos lähdenkin ostamaan jonkun sellaisen bändin levyn, mitä hänellä on jo hyllyssään, muttei kuitenkaan koko tuotannon edestä, sekin luultavasti osoittautuu sellaiseksi bändiksi, jonka levyn hän on vain saanut yläasteella, mutta joka ei kiinnosta häntä sen enempää.

Kyse ei siis ole siitä, ettenkö kokisi tuntevani häntä. Herra vain ostaa kaiken haluamansa itse. Tai vaihtoehtoisesti hänen tahtonsa on ylimalkaisen vaikeasti toteutettavissa. Mutta jos jollain nyt kuitenkin sattuu lojumaan J.R.R. Tolkienin TSH-trilogia vanhoilla kansilla hyllyssä ja haluaa siitä eroon, niin heittäkää hintapyyntöä kommenttilooraan!

Tässä vielä yksi esimerkki bändistä, joka kuuluu puoliskoni mielestä kategoriaan "teinisontaa", vaikka itse mielelläni tätä kuuntelenkin.


Shout 2000 by Disturbed

24. marraskuuta 2011

"Ihmiset kykenevät kuuntelemaan vain käsittämättömyyttä"

Otsikon lainaus on Terry Pratchettin kirjasta Vartiosto valmiina palvelukseen, jonka sain tänään luettua loppuun. Lainaus on siinä mielessä minun mielestäni täydellisen loistava, että Pratchett pilkkaa siinä ihmisiä omalla hienovaraisella tavallaan.

Kun olen vuosia sitten lukenut ensimmäisen Pratchettin kirjan - taisin olla 13, jos en väärin muista - pidin siitä, koska teksti oli mielestäni hauskaa. Nykyään ymmärrän miksi se on hauskaa ja pidän häntä vähintäänkin nerokkaana kirjailijana. Satiiri on taitolaji ja Pratchett tekee siitä taidetta.

Kuva täältä.

Pratchettin kirjoissa taide ei jää vain kansien sisällä käytävään sanaleikkiin, vaan se ulottuu pikkutarkkoihin kansikuviin. Itse pidän kansikuvien tuijottelusta, etenkin kirjan lukemisen jälkeen, koska ne liittyvät niin hyvin tarinaan. On hauskaa tunnistaa henkilöitä, esineitä ja asiayhteyksiä itse tarinan ja kansikuvan välillä. Ehkä olen vähän omalaatuinen.

Tämänkertainen postaus jää ihan vain tällaiseksi "hypettelyksi", koska olen niin lukemani pauloissa jälleen. Pitänee seuraavaksi tarttua tuohon Pratchettin Mortiin, joka on kiltisti odottanut minua jo niin pitkään.

22. marraskuuta 2011

Vitutus, väsymys ja muuta sellaista

Tämän blogin kanssa on ollut taukoa, koska olen siirtänyt satunnaisen jauhamiseni tänne. Se on satunnainen sekoilublogini, jonka ero tähän on lähinnä postauskynnyksen madaltuminen. Olen alusta asti koettanut pitää Saappaattoman postaukset jotakuinkin fiksuina, pitää niissä jonkunlaisen järjen ja tason (joka on kyllä lipsunut, sillä en ole mitenkään ylimalkaisen tasokas ihminen).

Rakkaudella ToDin postaukset ovat päiväkirjamaisia ja ne ovat siellä enemmän siksi, että saan pääni tyhjäksi turhista ajatuksista kuin mitään muuta varten. Ehkä joku muukin saa niistä silti jotain irti? Yritän joka tapauksessa saada pääpainon satunnaisesta selittelystä kohti käsitöitä ja sen sellaisia. Mutta kun minulla ei ole kameraa. Elämä olisi niin paljon helpompaa, jos minulla olisi kunnon kamera, jolla kuvata. Silloin ehkä tulisi ikuistettua enemmän upeita maisemia ja hetkiä, joita haluan jakaa. Ehkä.

Olen kuitenkin tällä hetkellä täydellisen ärsyyntynyt Valkyriaan ja neiti Kesään, eli isoveljeni avopuolisoon. En oikeastaan edes tiedä miksi ja ärsyyntyminen ensin mainittuun on huomattavasti voimakkaampaa ja lähempänä pintaa. Ehkä siksi, että hän "tökkii" minua henkisesti/virtuaalisesti päivittäin, vaikka minä en jaksa!

<ylimalkaista avautumista>
Olen valittanut Valkyriasta aiemminkin. Tällä kertaa hän kuitenkin loukkasi minua, oikeasti - niin lapselliselta kuin tilanne jostakusta lukijasta saattaakin tuntua. Olen kuitenkin analysoinut meidän kanssakäymistämme, joka on muuttunut ainakin omalta osaltani kiusaantuneemmaksi sen jälkeen, kun kävin katsomassa häntä Helsingissä. Pääpaino kanssakäymisessämme on joka tapauksessa roolipeleissä. Monikko siksi, että aina innostuksen loppuessa yhden kohdalla, aloitamme uuden.

Silloin kun emme pelaa, eli niinä kausina, kun minä en jaksa, keskustelumme on olematonta. Suunnilleen päivittäin, silloin kun keskustelemme, kyselemme kuulumisia ja jaamme joitain satunnaisia ajatuksia. Sen lisäksi Valkyrialla on tapana kysellä epäsäännöllisesti, olenko kirjoittanut vuoroa tai voisimmeko aloittaa sellaisen ja tällaisen pelin seuraavaksi. Minua ei kiinnosta, minulla ei ole ollut aikaa ja niin edelleen. Kerron sen hänelle. Selvä, keskustelu tyrehtyy, jos sitä on koskaan ollutkaan niin paljoa. Seuraavana päivänä tai viimeistään parin päivän kuluttua sama juttu. Siitä tulee sellainen olo, ettei millään muulla kuin niillä helvetin peleillä ole mitään väliä. Vain tarinaa tarinan perään, mitä vain, mutta ei todellisuutta.

Tätä tunnetta vahvistaa se, että Valkyria jättää todella usein vastaamatta kommentteihini/kysymyksiini/ajatuksiini. Voiko selvempää "ei kiinnosta" -viestiä ollakaan? Joka tapauksessa kerroin havainnoistani hänelle, suhteellisen toteavasti, sillä halusin pitää tilanteeseen tietynlaista etäisyyttä. Ainoa vastaus, jonka sain, oli: ":D". Kiitos mielenkiinnosta, miksi minä haluaisin olla tämän ihmisen kanssa tekemisissä, jos häntä ei kiinnosta, mitä hänelle sanon?
(Jos joku nyt jaksoi lukea tämän valitusosuuden, otan mielelläni vastaan kommenttia siitä, olenko aivan lapsellinen. Tunnen itseni sellaiseksi, onhan kyseessä kuitenkin satunnainen internettuttavuus ja minä olen aivan raivoissani hänen käytöksestään.)
</ylimalkaista avautumista>

Kuva täältä.


Muuten elämässäni ei ole mitään suuria ylä- tai alamäkiä. Minä pärjään. Ihan todella. Mielikin rauhoittuu, kun saa nenänsä eteen kupillisan lämmintä glögiä ja yhden palan Tobleronea.

Muistakaa käyttää heijastimia, ulkona on oikeasti pimeää.