Hiuksista ja muusta

On taas se aika vuodesta, kun iskee kaiken maailman kuntoilu- ja pesänrakennusvimmat. Allekirjoittaneella se näkyy uusien verhojen ja sohvatyynyjen päällisten pohdinnassa ja peilikuvan pällistelyssä. Lisäksi se joka vuotinen "Haluan tehdä jotain hiuksille NYT!" ajattelu on taas päässyt valloilleen ja olen mieheltä koettanut monasti kysellä, että millaiset hiukset olisi kivat, pitäisikö sitä leikkauttaa taas otsahiukset ja sitä rataa. Pituutta hiuksille kun on alkanut kertyä sen verran, ettei näitä enää lyhyeksi raaski leikata.

Heinäkuu 2011

Huhtikuu 2012

Pakkohan sitä vertailun vuoksi on pari kuvaa pistää, näkee itsekin, paljonko niille hiuksille on loppupeleissä tullut sitä pituutta. Huh huh! Ylempi kuva on otettu, kun kävin moikkaamassa Valkyriaa Helsingissä. Tuoreemman otin äsken ihan vain vertailun vuoksi miehen webkameralla, joten laatu on kova sama. (En jotenkin osaa hymyillä luontevasti..) Taustalla näkyy, mikäpä muukaan kuin Iron Maidenin Brave New World -seinälippu.

Ja taisipa olla ensimmäiset tunnistettavissa olevat naamakuvatkin? Uusi tulee ehkä, jos saan itseni oikeasti raahattua parturiin asti lähitulevaisuudessa.

Haluaisin olla sinkku?

Tajusin tässä eräänä päivänä elämäntilanteestani valitellessa jotain hämmentävää. Käytännössä olen ollut viimeiset kuusi vuotta seurustelusuhteessa. Vaikka suhde välissä vaihtui, aikaa kahden suhteen välissä oli kuitenkin niin vähän, etten käytännössä koe olleeni sinkku enää sen jälkeen, kun täytin 15.

Se on hämmentävää. Mutta se selittää niin monta asiaa, että ihan häiritsee.

Välillä minulle tulee puuskia, että haluaisin olla yksin. Ei sillä, että miehessäni olisi mitään vikaa, kaipaan vain tietynlaista vapautta. Että voisi välillä tehdä jotain oman mielen mukaan, silloin kun itseä huvittaa, sopimatta kenenkään kanssa mitään etukäteen. Ja nyt, kun olen tottunut aina olemaan jonkun kanssa, yksin oleminen, hetkittäinkin, on omalla tavallaan pelottavaa. Tavallaan koen tietynlaista itsenäisyyden puutetta, kun en ole kunnolla kokeillut omia siipiäni missään vaiheessa. Ja välillä minä vähän pelkään, että se vaikuttaa tämänhetkisen suhteeni laatuun.

En oikein osaa puhua tästä kenenkään kanssa. Ystäväpiiristäni kukaan ei ole sellaisessa tilanteessa, että he täysin ymmärtäisivät valitusvirteni syyn. Lähimmät ystäväni seurustelevat, mutta he ovat aloittaneet suhteensa vanhempina ja kypsempinä. Yhden kanssa voisin kuvitella keskustelevani aiheesta, sillä hän miettii itsekin aina välillä, onko tämä suhde nyt sitä mitä hän haluaa. Mutta siinä, missä minä pelkään yksin oloa, hän on tottunut siihen. Onhan hänen kihlattunsa puolet vuodesta hukassa.

Toinen, kenelle voisin kuvitella puhuvani asiasta, sattuu sitten taas olemaan henkeen ja vereen romantikko - ja sinkku. Hän ei voi ymmärtää sitä, että valitan kaikin puolin toimivasta parisuhteesta ja haluan välillä olla yksin. Hän kun ei haluaisi ollenkaan olla yksin, vaan valittelee päivät pitkät siitä, ettei hänellä ole miestä.

Joten olen suhteessa, johon olen tyytyväinen, vaikka haluaisin samalla olla yksin, edes hetken. Katsella avoimesti hyvännäköisiä miehiä, ehkä flirttailla vähän ja koetella markkina-arvoani. Olisiko minulla minkäänlaista jakoa? En voi olla potematta lievää syyllisyyttä näistä ajatuksistani ja tuntemuksistani. Haluaisin kuitenkin olla hetken verran vapaa ja sen jälkeen luultavasti haluaisin takertua kultaani entistä tiukemmin.

Epäeettistä älyllisyyden pohdintaa

Saan välillä todella epäeettisiä ajatuksia. Sellaisia, ettei niitä nyt kauhean monelle kehtaisi tunnustaakaan, mitä nyt suunnilleen samanhenkiselle lähipiirille. Nyt ajattelin kuitenkin, ihan oikeasti, kirjoittaa yhden epäeettisen ajatusketjuni tänne, kokonaisuudessaan.

Koko juttu lähti, kuten se liian usein lähtee, liikkeelle siitä, etten vain taas yksinkertaisesti kestänyt sitä, kuinka tyhmiä ihmiset osaavat välillä olla. En muista tilannetta, eikä sillä ole mitään väliäkään, mutta jostakin tulvahti taas sellainen käsittämätön ärtymys tyhmiä ihmisiä kohtaan. Enkä nyt yritä alleviivata, että olisin itse kauhean fiksu, ei, olen yleensä harvinaisen tyhmä, mutta silti on olemassa aivan liikaa niitä, jotka ovat minuakin tyhmempiä.

Ihmiskokeethan ovat hirveän epäeettisiä, kuten minusta on ajatus jalostamisestakin. Nämä kaksi asiaa kun yhdistetään, saadaan hyvin, hyvin epäeettinen ajatus. Voisiko ihmisiä jalostaa fiksummiksi? Toistan itseäni: ihmiskokeet ovat epäeettisiä, mutta voisiko tätä kokeilla esimerkiksi rotta-populaatiolla (vahingoittamatta eläimiä, tietenkin)? Jos otettaisiin rottalauma ja määritellään, mikä on keskivertoa älykkäämpää toimintaa ja lähdetään jalostamaan sitä, jalostuisiko laumasta ennen pitkään, sukupolvi toisensa jälkeen tavallista älykkäämpi rottalauma? Harmiton koe olisi sinällään epäeettinen, että jos älykkyyttä todella voisi jalostaa, se saattaisi herättää väärissä ihmisissä vääränlaisia ajatuksi.

Suunnittelin myös, miten tämä pitäisi toteuttaa ihmiskokeena. Koska en ole väkivallan ystävä (vaikka tietynlaista "arjalaisuutta" onkin haistettavissa), ajattelin ensimmäiseksi, että tietyn rajan alle jäävät yksilöt pitäisi kastroida. Pitäisi tehdä varmaksi, ettei "liian tyhmä" voi hankkia lapsia. Kysymys kuuluukin, mikä on tarpeeksi älykäs ja miten älykkyyttä edes tässä tilanteessa mitattaisiin. Ihmisoikeuksista lienee turha edes puhua. Tämä ajaisi maailman suorituskeskeisen Aasian suuntaan: säännöllisin väliajoin olisi kokeita ja mittauksia, joissa pitäisi pärjätä mahdollisimman hyvin. Kaikki alkaisi jo vaippaiässä. Jos keskimääräinen älykkyys kasvaisikin, olisiko siitä mitään hyötyä, kun kaikki energia menisi suunnattoman monimutkaisen (ja epäoikeudenmukaisen) järjestelmän pyörittämiseen? Ja miten kävisi vapaalle tahdolle ja unelmille? Osaisivatko ihmiset enää elää?

Älykkyys on yleensä yksi viihdyttävimmistä spekuloinnin aiheista, kun käymme Ravenin kanssa kävelyllä. Jos ihmisen jalostaminen älykkäämmäksi kävisi vielä (ehkä) teoreettisesti järkeen, viimeisin ajatuksemme ei. Entä, jos älykkyyttä voisi lisätä jonkinlaisella lääkkeellä tai rokotteella? Tämä ajatus nosti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia, mutta esitänpä niistä muutaman pohdittavaksi. Jos tällainen lääkeaine todella keksittäisiin, missä sen raja tulisi vastaan? Jos meidän mittapuullamme älykkäät ihmiset saisivat lisättyä itselleen älykyyttä vielä enemmän, millaiseksi ihmiskunta kehittyisi? Joutuisimmeko yhden yliälykkään henkilön vallan alle, salainen lääkeaine kiertäisi kovaan hintaan pimeillä markkinoilla, monet yrittäisivät tehdä sitä itse vai mitä ihmettä siitä voisikaan seurata?

Tekstin sävystä ehkä huomaa, että itse pidän liiallista älykkyyttä jonkinlaisena uhkana vapaalle mielelle ja unelmille. Enkä nyt väitä, etteivät älykkäät ihmiset unelmoisi niin kuin kaikki muutkin, mutta jokseenkin, kun näitä asioita miettii, sitä maalaa aina itselleen kuvan onnettomasta, sieluttomasta maailmasta, jossa vain älykkyydellä on merkitystä, eikä teoilla tai unelmilla. Ja silti jotenkin hassusti tulee mieli kokeilla, jos vain voisi koettaa, että miten siinä oikeasti kävisi.

Tämä pitkä selitys on hyvä lopettaa siihen toteamukseen, että ihmiset eivät tunnu ikinä osaavan ajatella asioita loppuun. Jälleen yksi ihmisrodun vika, ollaan olevinaan niin fiksuja, eikä silti osata ajatella tekojen seurauksia. Onko se älykkyys oikeasti niin hienoa sitten loppupeleissä?

P.S. Ensimmäinen ajastettu postaus!

Blogihaaste: Parasta minussa

Hopsansaa, sain sitten ihka ensimmäisen haasteen ikinä. Haaste tuli Riinalta ja se kuuluu jotakuinkin näin: Kirjoita itsestäsi kahdeksan asiaa, joista pidät. Ulkonäkö/luonne/taito/mikä vain. Nyt on lupa kehua itseään! Laita haaste eteenpäin ainakin yhdelle bloggaajalle. Huh huh! Katsotaan, keksinkö kahdeksaa asiaa.

1. Hallitsen sanani. Ainakin silloin, kun niillä ei tarvitse ilmaista mielipidettä, vaan saa rauhassa maalailla kuvaa paikoista, henkilöistä, tapahtumista jne. Yksi parhaiten itselle mieleen jäänyt kuvaus lienee tämä:

"Naurua, joka kaartaa suupielet ylöspäin, mutta ei aivan karkaa huulien välistä tuulen vietäväksi."

2. Olen näppärä. Teen kaikenlaista pientä näperrystä ihan mielelläni kynsienlaitosta askartelun kautta kutomiseen ja neulomiseen. Olen pienestä asti ollut kova tekemään itse, mm. paperinuket askarreltiin ja Dublo-legojen ukoille piti saada puettavat/riisuttavat takit ja paidat. Voi sitä paperisilpun ja teipin määrää...

3. Osaan käyttää värejä. Tai sitten luulen vain. Oli kyse värittämsiestä tai sisustamisesta, löydän aina silmääni miellyttävän kokonaisuuden, joka näyttää jonkun muunkin mielestä jos ei suoranaisen hyvältä niin ei nyt pahalta ainakaan. (Vaatteissa en jostain syystä luota värisilmääni, joten vaatekaappini sisältö on aika pitkälti musta-harmaa-valkoinen, pari värikästä paitaa ja monet siniset/tummat farkut.)

4. Innostun herkästi. Se on kivaa, kun saa suuren kipinän ihan pieniinkin asioihin todella helposti! Kääntöpuolena tässä on kyllä se, ettei se kipinä yleensä jaksa loistaa kauhean pitkään, vaan keksin hyvin pian uuden, mielenkiintoisemman jutun.

5. Luovuus. Vaikkei luovuuteni ole aivan sellaista kuin haluaisin, huomaan usein, että osaan tarpeen vaatiessa (ja etenkin tarpeettomasti) ajatella hyvinkin luovasti. Lisäksi kaikkein luovimmat ja toisaalta typerimmät ajatukset saavat yleensä vähän liikaa puhtia ja sitten tulee seliteltyä mitä sattuu. (Jos sitä ette vielä ole huomanneet, niin ehkä seuraavasta merkinnästä sitten.)

6. Silmäni. Niissä ei toisaalta ole mitään ihmeellistä, ne ovat epämääräisen harmaansävyiset, ja niistä voi löytää minkä vain värin, kun tarpeeksi katsoo. Silmissä kuitenkin on yleensäkin jotain (ehkä ne tosiaan ovat sielun peilit, ken tietää) ja pidän siitä tosiasiasta, että oikeassa valaistuksessa sen huomaa helposti, että toinen silmistäni on sinisempi ja toinen vihreämpi. Ei liian suuri ero, mutta sellainen, että koulussakin pariin kertaan on joku jäänyt ihmettelemään, että hetkinen, sullahan on eri väriset silmät.

7. Sarkasmi ja huumorintajuni muutenkin. Koen omaavani harvinaisen monipuolisen huumorintajun, ja etenkin väsyneenä naurattaa kaikki. Se on kuitenkin piristävää, kun tajuaa päivän aikana käyttäneensä suuren osan hereilläoloajasta nauraen tai virnuillen itsekseen, eikä tule mökötettyä. Välillä kyllä hävettää, kun ehkä vähän huonon maun mainoslauseet/"vitsit" (kuten erään pikavippiyrityksen "Hillot tilille" tai "Paljonko pannaan?") saavat suupielet nykimään.

8. Piirrän. Tämä liittyy taas enemmän värien käyttöön kuin itse piirtämiseen, sillä mielestäni väritän paremmin kuin piirrän, mutta valehtelisin, jos väittäisin, että olen surkea piirtäjä. Parannettavan varaa on, paljon, enkä ihan sitä omaa tyyliänikään ole mielestäni vielä löytänyt, mutta pysyy se kynä kädessä kaikesta huolimatta. Ja nautin piirtämisestä, vaikka yleisesti ottaen teen sitä aivan liian vähän.

Ja koska haasteessa käskettiin haastaa vähintään yksi bloggaaja, heitämpä tämän rakkaalle Karusellipojalle, päivää piristämään. ♥

Kirjoittamisesta

Olen mietiskellyt viime aikoina paljon kaikenlaista, tulematta mihinkään tulokseen tai saamatta minkäänlaisia ajatuksia kirjoitettua ylös. Olen myös seuraillut erilaisia blogeja hajamielisesti, enemmän tai vähemmän lueskellen. Jokaisella on kuitenkin jotakin yhteistä: niillä on painopiste. Sitten aloin mietiskellä omaa blogiani, sitä, kuinka hajanaisesti puran tänne ajatuksiani, kuinka vähän niillä on yhteyttä toisiinsa. Kuinka äkkiä minä vaihdan mielipidettä tai ajatusta ääripäästä toiseen. Jos näin, tai siitenkin ehkä näin.

Sain (jo) lukioaikana kuulla, etten osaa pitäytyä yhdessä mielipiteessä. Äidinkielen opettaja meni yhden esseen palautuksessa toteamaan, että kirjoittamiseni olisi huomattavasti parempaa, jos pitäytyisin yhdessä ajatuksessa ja markkinoisin sen lukijalle omanani. Ehkä sen jo aiemmista merkinnöistäni huomaa, etten minä osaa tehdä niin. En osaa astua yhden mielipiteen taakse aivan täysin, en ainakaan silloin, kun asia voisi mielestäni olla jotenkin toisinkin.

Harvoin osaan myös oikeasti kirjoittaa mitä tarkoitan. Vaikka minulla olisi aloittaessani kuinka selkeä käsitys siitä, mitä haluan sanoa ja miten sen haluan sanoa, onnistun yleensä unohtamaan sanat ennen kuin saan ne kirjoitettua. Niinpä tekstistä tulee yleensä enemmän tai vähemmän tajunnanvirtaa ja usein hukkaan alkuperäisen punaisen langan.

Suurin ongelmani lienee kuitenkin se, miten tekstit kannattaisi lopettaa.