27. toukokuuta 2012

Sitovat sanat

Kävimme Valkyrian kanssa viime yönä ajatuksia herättävää keskustelua siitä, miten sanat kahlitsevat ihmismieltä. Mielenkiintoinen ilmiö, joka toimii - ikävä kyllä - yleensä paremmin negatiiviseen suuntaan. Kai sitä itse kunkin on helpompi uskoa, että on kömpelö, lihava, maailman huonoin ihminen ja ihmiskunnan pohjasakkaa, kuin että olisi kaunis, sopiva tai tarpeeksi hyvä.

Minä satun tuntemaan enemmän kuin yhden henkilön, joista sen näkee, kuinka sanat oikeasti kahlitsevat. Surullisinta siinä on ehkä se, ettei sanojen tarvitse edes tulla kenenkään muun suusta. Jo sellainen käytös toisilta, joka saa ihmisen pitämään itseään huonompana, saa mielen kotiutumaan siihen ajatukseen. Ja sellainen ajatus, joka on tavallaan lähtenyt ihmiseltä itseltään, on kamalan vaikea kitkeä pois.

En tiedä puhutaanko aiheesta tarpeeksi esim. koulussa tai mediassa, vai ei. Kiusaaminen ainakin otetaan mm. koulumaailmassa säännöllisesti esille, mikä on ehdottoman hyvä asia. Välillä asioiden jankkaamisella on tosin juuri negatiivinen vaikutus. Joka tapauksessa minusta olisi hienoa, jos ihmiset saataisiin jossain vaiheessa oikeasti tajuamaan, että jokaisessa on jotain hyvää. Niiden hyvien puolien esille nostamista voisi korostaa. Mitä jos jokainen koettaisikin päivän aikana kertoa ainakin yhdelle ihmiselle, mikä tässä on hienoa, upeaa, kaunista ja pitää ne negatiiviset mölyt mahassaan? Parempi olisi tietenkin sanoa oikeasti jotain sellaista, mitä tarkoittaa.

Asiaa hieman sivuten, Jani Kaaron kolumni Koeta olla vähän kiltimpi osuu kyllä asian ytimeen. En epäile yhtään, etteikö kiltteys olisi ihmislajin toinen luonto, joten jos nyt koetettaisiin näyttää sitä edes pienillä teoilla? Hymy tuntemattomalle ja kaunis sana ystävälle, niillä sitä maailmaa parannetaan, jos jollain.

21. toukokuuta 2012

Nörtähtävää näpertely- ja sisustelufiilistä

Kevät oikeasti tuntuu olevan sitä aikaa, kun saa hyvän päähänpiston toisensa jälkeen ja mistään ei oikein malttaisi pitää tarpeeksi kauaa kiinni. Tämän illan satunaisesta blogiselailusta jäi käteen vain suunnaton halu tuunata sohvatyynyt joksikin yhtä suloiseksi kuin mymimin floppy disk.


Haluaisin vain näpertää ja väkertää, pitänee kaiketi hakea ompelukone "hoitopaikasta" ja käydä vähän kangaskaupoilla. Ehkä sitten viimein saisin (kolmen vuoden jälkeen) ostettua uudet verhotkin. Ehkä. Tai ainakin kankaat, jotka ehkä seuraavan kolmen vuoden aikana pääsisivät ikkunoihin asti?


Tuon söpöisen kosketinpenaalin olen tehnyt itse, joskus pari vuotta sitten, kun vietin aikaani kouluavustajana ja yläluokkalaisten käsityötunneilta jäi hirveä kasa pienehköjä fleecepaloja. Kokoa on 19 x 11 cm. Jotain tuon tyylistä olisi niin vallan mukavaa päästä näpertelemään, mutta kun ei koskaan saa aikaiseksi hankkia tarvikkeita.

Lainasin.

Tällaisia voisin myös väkerrellä (miksei myös penaalimuotoon), onhan NES kuitenkin ensimmäinen konsoli, jolla olen ikinä pelannut. Ja vieläkin löytyy mummolasta toimiva yksilö - voi sitä nostalgian määrää.
Tämänkin.

Nämäkin kaverit näyttäisivät tämän asunnon sohvalla ihan hauskoilta. Meillä tosin on neljä koristetyynyä, joten tarvitsisi keksiä viimeiselle jotain yhtä kivaa. Ehkä Esc?

7. toukokuuta 2012

Maanantaiaamu, indeed

Tänään oli taas lievästi katastrofin ainekset ilmassa, kun neljän jälkeen suuntasin töihin. Olin jo ehtinyt polttaa sormeni paahtimessa ja lähdin vähän myöhässä. Kohdehan oli sellainen, ettei sinne sisälle saanut mennä, ellei siellä jo jotakuta ollut, kun ei hälyttimien koodeja ollut annettu meille ollenkaan. No, petolliset nuo ajastetut valaisimet, katsoin sitten ikkunasta, että juu, valothan siellä on päällä ja painelin sisälle. Voi varmaan arvata, ettei siellä sitten ketään ollut?

Siinä sitten seisoskelin pihalla syyllisen näköisenä, mutta kiltisti, ja odotin, että joku ilmaantuisi pelipaikalle. Aikani odoteltuani sainkin sitten sellaisen söppänän vartijapojun seurakseni, joka sattui samalla olemaan vanha luokkakaveri ja entinen ihastuskin, hemmetti soikoon. Kyllä aikana nöyränä pahoittelin, että toinen joutui takiani nousemaan ennen viittä ja piskuinen tuli persauksen alla ajamaan paikalle. Noh, naureskeluksi ja kuulumisten vaihtamiseksi se sitten meni. Oli jokseenkin helpottava fiilis, että ensimmäistä kertaa, kun sain vartijan paikalle, se sattui olemaan vanha tuttu. Siinä sitten ihmeteltiin leppoisan höpinän ja muutaman kirosanan merkeissä.

Puoli tuntia siinä palloiltiin etsimässä puhelinnumeroa, johon soittaa, kun paikalle viimein saapui se henkilö, jonka olisi pitänyt olla paikalla tuntia aikaisemmin. Naisraukka oli muutenkin panikoitunut, kun oli mennyt nukkumaan pommiin, eikä vartijan asuun sonnustautuneen nuorukaisen näkeminen ensimmäiseksi ilmeisemminkään lieventänyt tätä hätäännystä. Tilanteen loppuunselvitys sujui nopeasti ja pääsin aloittelemaan hommiani, tosin vasta silloin, kun minun olisi pitänyt jo melkein olla valmis. Ei se mitään! Kenenkään aikataulu ei mennyt sen enempää sekaisin ja tilanne huvitti minua jo siinä vaiheessa. Osittain varmaan siksi, että vartijakaveri otti tilanteen niin rennosti ja huiski vaan kädellään, että näitähän nyt sattuu itse kullekin.

Mutta täytyy kyllä myöntää, vaikka tilanne meni ohi ilman suurempaa ärtymystä kenenkään suunnalta, vähän jännittää, kun pitää seuraavan kerran kyseiseen kohteeseen mennä. Olisikohan siellä vaikka joku aikaisin ensi kerralla?

5. toukokuuta 2012

Fiilisten kertailua

Viime päivinä on jotenkin ollut aivan pöhnö olo. Värjäsin hiukseni ennen vappua ja vietin vapun Turussa kavereiden kanssa. Tuli sitten kokeiltua vähän markkina-arvoakin, kun kävin kivan flirtisti höpisemässä (sievoisessa nousussa) jonkun satunnaisen mieshenkilön kanssa, jolla oli ylioppilaslakissaan aivan ihmeellinen oranssi raita. Ja kämpälle palauduttuani kitisin miesystävälle (sopivassa laskussa), etten todellakaan ole menossa suihkuun enää tänään ja melkein nukahdin säkkituoliini. Siinä vappu tiivistettynä. Kaikin puolin oli hauskaa, hauskempaa kuin osasin tai uskalsin odottaa.

Turun-reissu jätti muuten jälkeensä taas sen sekavan tunteen, etten tiedä, haluanko oikeasti olla parisuhteessa vai en. Viime päivät on kuitenkin mennyt miehen kanssa niin hyvin, että ihan hävettää miettiä, että voisin elää eri tavalla. Ettei minun tarvitsisi tyytyä siihen, mitä on, vaan voisin pyrkiä parempaan. Suurin kysymys kuitenkin lienee se, onko tilanteessan ioikeasti mitään "tyytymistä" ja mitä se "parempi" sitten muka olisi olevinaan? Yksinäisiä iltoja ja ahdistusta?

Mutta jotain hyvääkin. Siirsin satuilutiedostoja miniläppäriltä pöytäkoneelleni ja jäin lukemaan niitä. Nyt löysin taas sen kauan kadoksissa olleen kipinän kirjoittamiseen. Tein itselleni myös tarinointiblogin, johon olen ajastanut kasan vanhoja tekstejä ilmaantumaan viikon välein. Halusin koota vanhat tekstit itselleni johonkin yhteen paikkaan, missä ihmisten on helppoa kommentoida niitä halutessaan. Luulenpa käyttäväni tänään vähän aikaa sen kanssa, että laitan sinne vielä nuo "uudet" vanhat tekstit, joita löysin miniläppärini syövereistä.