Inhoan tuntemattomille soittamista. Jos asiat voi tehdä jotenkin muuten kuin soittamalla, niin minä yleensä teen. Paitsi nyt.
Asuntoa hankkiessa pitää antaa itsestä mahdollisimman hyvä kuva. Vaikka sivupalkissa lukisi kuinka, että sovi esittelyaika parin napin painalluksella, en uskalla olla se, joka menee riman ali ja jää ilman kämppää siksi, että joku fiksumpi soitti ja antoi itsestään paremman kuvan. Joten.. Seitsemän numeroa paperilla odottamassa huomista. Ahdistaa.
En oikeastaan koskaan ajatellut kuinka hankalaa sitä on etsiä asuntoa paikasta, jota ei tunne yhtään. Varsinkin, kun on tällainen puolentoista metrin hukkapätkä, niin saa kuulla niitä varoittavia sanoja joka puolelta. Etsi alue, jolla on hyvä maine. Mitä lähempänä yliopistoa, sen parempi. Sitä, tätä, tuota, muista, ymmärrä, etsi.
Ja kun tähän lisätään vielä avokin halu lähteä mukaan näyttöihin. Ai pitäisi lähteä sinne asti yhden näytön takia? Katsotaan.
Ei sitä mitään katsota. Ei sitä asuntoa saa vain kotona ruutua pällistellessä. Ja meikäläisen on pakko löytää se asunto!
Ahdistusvitutus taas. Ja sitten on tämän kaiken lisäksi vielä se neiti Kajjjaaninrinsessa Valkyria (jolle en ole muuten edes maininnut muutavani). Saa nähdä. Nyt on sellainen olo taas, että kaikki hajoaa käsiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti