Ei minusta taida säännölliseksi bloggaajaksi olla.
Kun viime vuonna aloitin opintojani tarkoitus oli aloittaa myös säännöllinen bloggaus siitä, millaista on olla pieni tietojenkäsittelynopiskelija isossa kaupungissa aivan itsekseen. Se, kuten moni muukin suunnitelma tässä vuosien varrella jäi vain ajatukseksi.
Kirjoitin silloin aivan todellisia fiiliksiä paperille, tarkoituksena olla astetta avoimempi ja rehellisempi. Muistan edelleen miten ensimmäisenä saatuani uuden kämpän avaimen ja päästyäni sisälle, purskahdin itkuun ja itkin hysteerisesti eteisen lattialla sitä, että minun pitäisi olla täällä yötä. Se tuntui maailman romahtamiselta sillä hetkellä, vaikka mieheke oli vielä töiden jälkeen tulossa pitämään seuraa ja jäämässä yöksi.
Ja kyllähän sitä itkettiin taas illasta, kun mies pääsi perille. Loppujen lopuksi lähdettiin yötä vasten kotiin, koska minulla ei ollut mitään seuraavana päivänä, eikä nukkumisesta huonoilla ilmapatjoilla tullut mitään. Kotona iski se helpotus, että ohan tämä edelleen koti, vaikkei kaikki tavarat täällä olekaan. Sen jälkeen ei tarvinnut itkeä.
Kummallista miten ihmismieli toimii.
Sittemmin hain Taikkiin opiskelemaan kuvataidekasvatusta, enkä ennakkotehtävien perusteella päässyt edes pääsykokeisiin asti. Kesätyö avasi silmät ja nyt olen vähän pohdiskellut, että jos tämän koulun nyt vain kerrankin kävisi loppuun asti. Ajattelisi järjellä kerrankin sen sydämenäänen yli. Kun se sydän tahtoo vaihtaa mieltään turhan usein. Katsotaan mihin tästä vielä päädytään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti