Puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen on taas hyvä muistuttaa itselle, että kyllä sieltä pääkopasta löytyy ihan järkevää, julkaisukelpoistakin tavaraa. Elämään kuuluu tällä hetkellä paikkakunnan ja koulun vaihtumista, sekä kaasoilua, mutta ei niistä sen enempää tähän hätään. Tein nimittäin mielenkiintoisen havainnon alkuviikolla.
Suurin osa Suomesta on tainnut saada nautiskella tukahduttavan kuumista helteistä tässä pari päivää. Lämpötilat, jotka ovat olleet lähempänä kolmeakymmentä kuin allekirjoittanut, ovat saaneet minutkin kaivamaan kaapista vaatteita, joita en ikinä olisi uskonut edes ostavani, puhumattakaan pukemisesta julkisille paikoille. Tämä tällainen mystinen vaatekappale on jotakin niinkin yksinkertaista kuin mikroshortsit.
Tähän väliin on hyvä alleviivata, etten rusketu. En kirveelläkään. Olen vitivalkoinen ympäri vuoden, joten jo ulos meno sinällään on aikamoinen saavutus tällä itsetunnolla, koska kirkas vaaleuteni suorastaan hyppii silmille tuon normaalinvärisen ihmismassan keskellä. (Vaikka toki Pokemon Go on saanut muitakin vaaleahipiäisiä, valonarkoja menninkäisiä kömpimään koloistaan kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Itsehän kuulun samaan kastiin, kipitän kaupungilla puhelin tassussa pikselimonstereiden perässä, MOVING ON!)
Niin siis mikroshortseista. Huomaahan sen kaupungillakin, että kaikilla ihmisillä ei ole itseluottamusta lähteä vähissä vaatteissa taivaltamaan ihmisten ilmoille, koska, no, talven aikana kerätyt kilot sun muuta potaskaa. Ja minähän tiedän, että minulla ei ns. liikakiloja liiemmin ole missään, olen vain vakaasti sitä mieltä, että ne kilot ovat väärässä muodossa. Olen itsekriittinen ja ahdistunut, ja mielestäni ainoa kaunis asia kehossani on tyyliin kämmenet. Niistäkin tulee tyhmän näköiset, kun tarpeeksi kauan tuijottaa. (Huomioithan, että edellä todettu lausunto on varsin itseironinen ja karrikoitu, ja vaikka ongelmainen olenkin, niin en ihan noin ongelmainen.)
Joka tapauksessa, jos pääsisin itse asiaan tämän jaaritteluni jälkeen, mikroshortsit ovat vaatekappale, joka paljastaa luultavasti huonoimmat puolet vartalostani, nimittäin äärettömän rumat polvet, sekä reidet, jotka ovat omaan makuuni turhan löllyväiset. Ja tuo pieni vaatekappale, jonka olen tietenkin ostanut mustana, koska musta on rock, pop ja punk, korostaa jalkojeni luonnotonta valkoisuutta entisestään.
Eli tiivistetysti, kun ulkona on niin kuuma, että minun on pakko kaivaa mikroshortsit jalkaani ja lähteä ihmisten ilmoille, olen paitsi mukavuusalueeni ulkopuolella, suunnilleen sadan valovuoden päässä siitä. Ja sitten jotain mystistä tapahtui: vedin päähäni halvat, liian suuret ja mahdollisimman teinit aurinkolasit, ja tsädääm. Olo oli kuin olisin mystisen molekyylisiirtymän kautta päätynyt suoraan mukavuusalueeni keskustaan. Mitä helvettiä oikein tapahtui?
Pohdiskelin tätä itsekseni aikani, ja tunnistin ilmiön menneisyydestä. Ja tulevasta, nimittäin talvisin mikään ei luo samanlaista turvallisuudentunnetta, kuin ylisuuri kaulaliina, jonka saa vedettyä nenän yli. Pipo syvällä päässä, niin eihän ihmisestä näy kuin silmät. Nyt vain toimin päinvastoin ja piilotin silmät suurien aurinkolasien taa. En osaa selittää miksi nämä asusteet tuovat näin suurta lohtua ja mukavuutta, mutta tajusin miettiväni suuria aurinkolaseja muoti-ilmiönä. Jos edes osa itsestään epävarmoista teineistä tuntee edes samansuuntaista paineiden hellittämistä vetäessään ne kuvottavan suuret ja naurettavat aurinkolasit päähänsä, minä ymmärrän heitä. Ja minä ymmärrän, miksi se on ilmiönä levinnyt niin laajalle.
Olen myös aivan varma, että tämä on yksi niistä asioista, joista psykiatri saisi jonkin verran irti.
