Asuntoa etsivän ahdistus

Inhoan tuntemattomille soittamista. Jos asiat voi tehdä jotenkin muuten kuin soittamalla, niin minä yleensä teen. Paitsi nyt.

Asuntoa hankkiessa pitää antaa itsestä mahdollisimman hyvä kuva. Vaikka sivupalkissa lukisi kuinka, että sovi esittelyaika parin napin painalluksella, en uskalla olla se, joka menee riman ali ja jää ilman kämppää siksi, että joku fiksumpi soitti ja antoi itsestään paremman kuvan. Joten.. Seitsemän numeroa paperilla odottamassa huomista. Ahdistaa.

En oikeastaan koskaan ajatellut kuinka hankalaa sitä on etsiä asuntoa paikasta, jota ei tunne yhtään. Varsinkin, kun on tällainen puolentoista metrin hukkapätkä, niin saa kuulla niitä varoittavia sanoja joka puolelta. Etsi alue, jolla on hyvä maine. Mitä lähempänä yliopistoa, sen parempi. Sitä, tätä, tuota, muista, ymmärrä, etsi.

Ja kun tähän lisätään vielä avokin halu lähteä mukaan näyttöihin. Ai pitäisi lähteä sinne asti yhden näytön takia? Katsotaan.

Ei sitä mitään katsota. Ei sitä asuntoa saa vain kotona ruutua pällistellessä. Ja meikäläisen on pakko löytää se asunto!

Ahdistusvitutus taas. Ja sitten on tämän kaiken lisäksi vielä se neiti Kajjjaaninrinsessa Valkyria (jolle en ole muuten edes maininnut muutavani). Saa nähdä. Nyt on sellainen olo taas, että kaikki hajoaa käsiin.

Still alive

Hei vain pitkästä aikaa. Olin jo vähän hylännyt tämän blogin siirrettyäni satunaisen sekoiluni Nebulaen kanssa yhteiseen blogiin (jonka nimi kertoo enemmän kuin tarpeeksi).

Sitten menin lueskelemaan merkintöjä taaksepäin, kuinka olen hakenut ja hakenut opiskelemaan, ja kuinka ajatus uudelle paikkakunnalle muutosta ahdistaa. Ja kuinka kaukaisia ne haaveet silloin olivatkaan. Nyt kuitenkin, jonkun ihmeen kaupalla, sain viimein opiskelupaikan. Tampereen yliopisto on hyväksynyt allekirjoittaneen opiskelijakaartiinsa ja koska avokki (joka on edelleen sama, btw) sai täältä juuri vakituisen työpaikan, ei yhdessä muuttamisesta tarvitse edes keskustella.

Ei minulla (vieläkään) mitään järkevää sanottavaa ole, tuntuu jokseenkin surrealistiselta ja pelottavalta tämänhetkinen tilanne, mutta.. Olen myös aivan hiton innoissani. Nyt laitan aamiaisen kasaan ja alan soitella asuntojen perään.

(Minä en lähde matkalle maailman ympäri,) minä lähden Tampereelle!

Hyvä päivä

Kyllä ihmiselle vain tulee hyvä mieli, kun se saa aikaiseksi jotain, mitä on pitänyt tehdä jo aiemmin ja kun siitä vielä saa kiitosta. Kauhean paljoa en loppujen lopuksi tehnyt tänään, mutta aikataulutin itselleni sosiaalisen hetken Nebulaen kanssa, sekä sovin armaan Karusellipojan kanssa menoa sunnuntaiksi, joten kaipa sekin jo piristi. Välillä sosiaalistakin elämää tämän työrupeaman keskellä!

Pyysin tosiaan Nebulaen istuskelemaan seurakseni, kun siivoilin. Kirjahyllyn kaappien läpikäynti sujui luontevasti, kun sai höpötellä, nauraa ja pelleillä samalla. Varsinkin, kun Nebulaen näkeminen oli taas jäänyt moneksi kuukaudeksi, vaikka vielä alkukesästä näimme vähintään kerran viikossa. Hui! No, jospa asiaan nyt tulisi muutos.

Töissäkin meni hyvin, yllättävän hyvin. Menin kaksi tuntia aiemmin, jotta pääsisin ajoissa pois ja olin vain 20 minuuttia ylitöissä! Yleensä perjantaisin tiskivuorossa kun vierähtää reilusti yli tunti sen jälkeen, kun vartijalta loppuisi työaika. Inhaa se on toista pitää töissä pitkälle yli puolenyön, mutta kun ei se vartijaraasu voi minua yksinkään jättää..

Olen myös päättänyt keräillä pieniä, hymyilyttäviä asioita. Hymytytön tumblr:sta voi käydä katsomassa, mikä minua on hymyilyttänyt - ehkä sieltä löytyy joitain muitakin hymyilyttäviä asioita. Joka päivä jotain, siihen pyritään, sillä aivan varmasti päivittäin tulee hymyiltyä!

(Tässä vaiheessa on hyvä tajuta, etten ole Nebulaesta niin paljoa puhunutkaan aiemmin, että nicki olisi missään välissä vilahtanut.. Noh, lukioaikainen ystävyys kyseessä näin hyvin, hyvin tiivistettynä. Ja tänään oli tosi kivaa. ♥ Taas.)