Ahdistuksen yhteenvetoa

Alkaa taas tuntua siltä, että on pakko sanoa jotain. Kirjoittaa edes jonkunlainen blogimerkintä kertoakseni olevani yhä hengissä. Se vain on haastavaa, sillä päässäni ei tunnu liikkuvan mitään muuta kuin inflaatiot, deflaatiot ja dollarin romahduksen pelko. Voinen kiittää kansantalouden opettajaa siitä, että hän ystävällisesti maalasi vilkkaan mielikuvitukseni täyteen mielikuvia taloudellisesta maailmanlopusta. Mitä sitten voi enää tehdä, jos raha menettää arvonsa? Miten niin voisi edes käydä? Minä en ymmärrä.

Yellow Moon by Akeboshi

Makasin eilen eteisen lattialla kuunnellen yo. laulua. Makasin vain ja hymyilin - ja annoin jalkojeni venyä. 14 päivää siitä, kun aloitin pienimuotoisen treenaamiseni, eikä välipäiviä ole tullut yhteensä kuin neljä. Kaksi per viikko kuulostaa kohtuulliselta ja olen itsestäni ylpeä. Olen kuukauden puolessa välissä.

Viime aikoina minua on hiljalleen ruvennut ahdistamaan tämä parisuhde. Johtuneeko siitä, että tiedän suurten päätösten tulevan ja pelkään, että ne eivät mene niin kuin haluaisin? Siitä ei ainakaan ole kyse, etteikö minun olisi hyvä olla tässä parisuhteessa. Tämä kaikki on vain liian rutinoitunutta. Joka aamu, joka ilta, kaikki viikonloput. Rutiinia rutiinin perään, ja minun ahdistukseni vain kasvaa hiljalleen. Enkä oikein tiedä miten puhuisin tästä. Tuskin kauhean monen itsetunto kohoaa ausahduksesta: "En tiedä miksi, mutta meidän parisuhteemme ahdistaa minua."

Ehkä kyse on siitä, että mieleeni on herännyt paljon unelmia, paljon suuria suunnitelmia, eivätkä iänikuiset rutiinit sovi niihin. Mies kun osaa pistää pakin päälle, jos ollaan menossa liian kauas vanhoista rutiineista, jos ollaan menossa liian lähelle tuntematonta. En voi sanoa, etteikö minuakin pelottaisi ajatus tulevaisuudesta, josta en tiedä mitään, jossa mikään ei ole varmaa. Mutta minä haluan yrittää! Haluan löytää itseni ja paikkani. Haluan tietää ja kokea. Minä haluan!

En omista, kuva täältä.

Haluaisin leikata epämääräisen, olille yltävän peikkotukkani jotakuinkin yllä olevan kuvan osoittamalla tavalla. Mies on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että lyhyet hiukset saavat minut näyttämään lapselliselta. Väittelimme aiheesta jo ennen kuin hän näki kuvan. Kuvan jälkeen hiusten leikkuu ei ollut yhtään lähempänä toteutumista. Ärsyttävää. Mutta olen pattitilanteessa. Minun tapoihini kuuluu hyvin vahvasti vängätä vastaan niin kauan, että saan tahtoni läpi. "Miksi edes kysyt, kun et välitä siitä kuitenkaan?" En halua tämän asian kanssa käyvän samalla lailla, en halua olla tilanteen lapsi - mutta samalla haluan kuitenkin tehdä hiuksilleni jotain. Turhauttavaa.

Lupasin itselleni, että leikkaan hiukseni, jos pääsen opiskelemaan kuvataiteilijaksi. Halusin kannustaa itseäni. Entä siten, kun mies ei pidä kummastakaan ajatuksesta? Ei niin hiusten leikkuusta kuin uravalinnastakaan? Urastani olen päättänyt, että siitä en tingi, en toisten mieliksi, en kenenkään mieliksi. Minulla on oikeus tehdä valintani omien halujeni mukaan. Mutta ahdistaa, kun en saa tarvitsemaani tukea asiassa, joka on minulle todella tärkeä. Ahdistaa olla parisuhteessa, joka ei tietyiltä osin vastaa odotuksiani.

Harmonisen hyvä päivä

Harmonia by Rythem

Tänään oli kaikki huonon päivän ainekset kasassa. Aamu alkoi sillä, että heräsin avokkini herätyskelloon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että heräsin aika tarkkaan sillä minuutilla kuin ensimmäinen tunti alkoi. Ja jostain syystä syylisyyden ja paniikin sekainen hätä ei iskenyt minuun. Minä vain nousin tyynenä ylös ja päätin suunnata vasta seuraavalle tunnille. Mikäs siinä, kun ei kerran ole läsnäolopakkoakaan...

Ylös noustessani tajusin, että jalkani ovat sen verran kipeät, ettei kävelemisestä meinannut tulla mitään - oikeastaan ei meinaa vielä vajaan seitsemän tunninkaan jälkeen. Urheasti kuitenkin porskutin koulunpenkille ja takaisin kotiin.

Sää on muuten aivan hillittömän hirveä. Lumiloskaa, joka sulaa ja kastelee vaatteet ja allekirjoittaneen tapauksessa hiukset. Tähän kun lisätään vielä lievä viivästys matkanteossa kipeistä jaloista johtuen. Oloni oli siis kuin uitetulla koiralla kun viimein pääsin kotiin.

Silti hymyilen. Minua ei harmita, päin vastoin. En ole ollut näin pirteä aikoihin! Johtuneeko se siitä, että olen viimein saanut aikaiseksi jotakin, vai siitä, että kevät tekee tuloaan - en tiedä. Ikuinen optimisti en ainakaan ole, se on varma.

Syy saatta löytyä myös lisääntyneestä musiikista. Löysin jälleen mp3-soittimeni ja hankin uudet kuulokkeet, joten nyt voin viettää koulumatkani puolikoomassa musiikin maailmassa. Kaiken lisäksi olen palannut musiikin avulla menneisiin, hyviin vuosiin. Nostalgiset musiikkimatkani nostavat mieleen paljon hyviä muistoja. Se saa myös tajuamaan, mitä on vuosien varrella menettänyt.

Wind by Akeboshi

Oikealla musiikilla masentavaankin hetkeen saa sopivan, positiivisen vireen.

Tuuli ei heiluta varjoja

Haha, naurattipa tänään kesken kannattavuuslaskennan tunnin kun sain viestin. "Koita säkin sit skarpata blogin suhteen! Tosi tylsää ku ei tuu mitää uutta :D" Se oli ehdoton aamun piristys, sillä silloin kun jokin ei kiinnosta, se ei myöskään kiinnosta. Ja 80 minuuttia asiaa, joka ei kiinnosta, on aivan liikaa ilman aamukahvia.

Olin tässä maanantai-iltana aivan sekaisin. En tiedä johtuiko se vähäiseksi jääneestä kofeiinimäärästä vai mistä, mutta en saanut koko illan aikana mitään aikaiseksi. Kuuntelin vain Ke$han Take it off -kappaletta ja sain järkyttäviä hihityskohtauksia tyhjästä.

Illan pääteeksi, kun olin ensin kasannut itselleni kofeiinipäänsäryn ja väsymyssäryn silmiin, eli aika mojovan päänsäryn, istuin pimeässä keittiössä ja katsoin ajatuksissani tyhjää liikenneympyrää. Tuuli heilutteli siinä ikkunan vieressä tönöttävää koivua ja päähäni sitten pälkähti epämääräinen ajatus. Tuuli ei heiluta varjoja. Siinä sitten annoin katseeni kiertää valopylväästä liikennemerkkeihin ja tunsin pientä voitonriemua kun nuo jykevältä tuntuvat metallipylväät heiluivat tuulessa. Vaan tuulipa ei pääse käsiksi varjoihin!

Jälkeenpäin ajatus tuntuu hivenen hölmöltä. Mutta silti se sai minut pohtimaan varjon olemusta. Ainoa, joka loppujen lopuksi pääsee käsiksi varjoihin on valo, sillä varjo lankeaa vain sinne, mihin valo ei ylety. On totta, että kaikki esineet, asiat, eläimet, ihmiset... Kaikki, jotka menevät valon eteen luovat varjon. Mutta silti niihin ei voi suoranaisesti kajota. Saadakseen varjon taipumaan tahtoonsa, pitää saada varjon tuottanut asia taipumaan tahtoonsa.

Yleisesti ihmiset eivät arvostaneet tätä ajatusteni sekavaa kulkua ja pientä oivallustani. Minä sitten taas tietenkin otin sen itseeni. Minua ärsyttää, että ihmiset pitävät jonkun olemassaoloa niin itsestäänselvyytenä, ettei sen olemusta tarvitse ajatella - ja ne jotka ajattelevat ovat lapsellisia tai typeriä. Olen todennut, että sisäinen lapsi on hieno juttu ja aion pitää siitä kiinni, sanoivat muut mitä tahansa.

Yllä olevan kappaleen linkin sain ystävältäni, joka ei suoranaisesti viitannut kinttaalla minun lapsellisille pohdinnoilleni. Hän naurahti ja totesi, että hassua, ettei se ole tullut mieleen aiemmin. Hänelläkin kun kuulemma on tapana pohdiskella mitä kummallisimpia asioita. Kappale on siis korealaisbändi Co-Ed Schoolin Too late (Part 2) Dance version. Kappaleen video on myös hieno, se kannattaa käydä katsastamassa, jos vähääkään tykkää katsella tanssia.

Aloitin eilen Mission Impossible I:n. Tämän hetken ensimmäinen suuri tavoite on kesän aikana kyetä juoksemaan/hölkkäämään 2,5 km. Se ei kuulosta paljolta, mutta jostakin vain on aloitettava. Olen kaiken lisäksi asettanut pieniä välitavoitteita itselleni, joilla koetan pitää motivaatiota yllä. Ensimmäisenä tavoitteena on pitää treenausta yllä kuukausi - yleensä en näissä päätöksissä selviä niin pitkälle, mutta ehkä tällä kertaa? Jos onnistun saavuttamaan ensimmäisen varsinaisen tavoitteeni, annan itseni luvan ostaa jotakin! Jotakin suurempaa, ei niin välttämätöntä, mutta mukavaa - esimerkiksi Nintendo Wiin.

Hieman kismittää, että tästä blogista alkaa kaikota sen alkuperäinen idea, mutta minkäs sille voi, kun pää lyö tyhjää?