Reilua vuotta myöhemmin

Ei minusta taida säännölliseksi bloggaajaksi olla.

Kun viime vuonna aloitin opintojani tarkoitus oli aloittaa myös säännöllinen bloggaus siitä, millaista on olla pieni tietojenkäsittelynopiskelija isossa kaupungissa aivan itsekseen. Se, kuten moni muukin suunnitelma tässä vuosien varrella jäi vain ajatukseksi.

Kirjoitin silloin aivan todellisia fiiliksiä paperille, tarkoituksena olla astetta avoimempi ja rehellisempi. Muistan edelleen miten ensimmäisenä saatuani uuden kämpän avaimen ja päästyäni sisälle, purskahdin itkuun ja itkin hysteerisesti eteisen lattialla sitä, että minun pitäisi olla täällä yötä. Se tuntui maailman romahtamiselta sillä hetkellä, vaikka mieheke oli vielä töiden jälkeen tulossa pitämään seuraa ja jäämässä yöksi.

Ja kyllähän sitä itkettiin taas illasta, kun mies pääsi perille. Loppujen lopuksi lähdettiin yötä vasten kotiin, koska minulla ei ollut mitään seuraavana päivänä, eikä nukkumisesta huonoilla ilmapatjoilla tullut mitään. Kotona iski se helpotus, että ohan tämä edelleen koti, vaikkei kaikki tavarat täällä olekaan. Sen jälkeen ei tarvinnut itkeä.

Kummallista miten ihmismieli toimii.

Sittemmin hain Taikkiin opiskelemaan kuvataidekasvatusta, enkä ennakkotehtävien perusteella päässyt edes pääsykokeisiin asti. Kesätyö avasi silmät ja nyt olen vähän pohdiskellut, että jos tämän koulun nyt vain kerrankin kävisi loppuun asti. Ajattelisi järjellä kerrankin sen sydämenäänen yli. Kun se sydän tahtoo vaihtaa mieltään turhan usein. Katsotaan mihin tästä vielä päädytään.

Asuntoa etsivän ahdistus

Inhoan tuntemattomille soittamista. Jos asiat voi tehdä jotenkin muuten kuin soittamalla, niin minä yleensä teen. Paitsi nyt.

Asuntoa hankkiessa pitää antaa itsestä mahdollisimman hyvä kuva. Vaikka sivupalkissa lukisi kuinka, että sovi esittelyaika parin napin painalluksella, en uskalla olla se, joka menee riman ali ja jää ilman kämppää siksi, että joku fiksumpi soitti ja antoi itsestään paremman kuvan. Joten.. Seitsemän numeroa paperilla odottamassa huomista. Ahdistaa.

En oikeastaan koskaan ajatellut kuinka hankalaa sitä on etsiä asuntoa paikasta, jota ei tunne yhtään. Varsinkin, kun on tällainen puolentoista metrin hukkapätkä, niin saa kuulla niitä varoittavia sanoja joka puolelta. Etsi alue, jolla on hyvä maine. Mitä lähempänä yliopistoa, sen parempi. Sitä, tätä, tuota, muista, ymmärrä, etsi.

Ja kun tähän lisätään vielä avokin halu lähteä mukaan näyttöihin. Ai pitäisi lähteä sinne asti yhden näytön takia? Katsotaan.

Ei sitä mitään katsota. Ei sitä asuntoa saa vain kotona ruutua pällistellessä. Ja meikäläisen on pakko löytää se asunto!

Ahdistusvitutus taas. Ja sitten on tämän kaiken lisäksi vielä se neiti Kajjjaaninrinsessa Valkyria (jolle en ole muuten edes maininnut muutavani). Saa nähdä. Nyt on sellainen olo taas, että kaikki hajoaa käsiin.

Still alive

Hei vain pitkästä aikaa. Olin jo vähän hylännyt tämän blogin siirrettyäni satunaisen sekoiluni Nebulaen kanssa yhteiseen blogiin (jonka nimi kertoo enemmän kuin tarpeeksi).

Sitten menin lueskelemaan merkintöjä taaksepäin, kuinka olen hakenut ja hakenut opiskelemaan, ja kuinka ajatus uudelle paikkakunnalle muutosta ahdistaa. Ja kuinka kaukaisia ne haaveet silloin olivatkaan. Nyt kuitenkin, jonkun ihmeen kaupalla, sain viimein opiskelupaikan. Tampereen yliopisto on hyväksynyt allekirjoittaneen opiskelijakaartiinsa ja koska avokki (joka on edelleen sama, btw) sai täältä juuri vakituisen työpaikan, ei yhdessä muuttamisesta tarvitse edes keskustella.

Ei minulla (vieläkään) mitään järkevää sanottavaa ole, tuntuu jokseenkin surrealistiselta ja pelottavalta tämänhetkinen tilanne, mutta.. Olen myös aivan hiton innoissani. Nyt laitan aamiaisen kasaan ja alan soitella asuntojen perään.

(Minä en lähde matkalle maailman ympäri,) minä lähden Tampereelle!