Rubikin kuutio ja muita kohmeloita

Mietin päivän aikana monia asioita. Tästä syystä unohdan suurimman osan ja etenkin ne kaikki hyvät ideat, mitkä koskevat kirjoittamista. Tämän päivän ajatukset ovat kuitenkin selkeästi pysyneet yhdessä, konkreettisessa kohteessa: Rubikin kuutiossa.

En omista, vilkaiskaa täältä.

En ole ikinä, en koskaan aiemmin saanut ratkaistua tuota maailman tunnetuinta pulmapeliä. Sain sen kuitenkin joululahjaksi (heti sen jälkeen kun ensin valitin asiasta isoveljelleni) enkä vain ole malttanut jättää kuutiota sen jälkeen rauhaan. Rubikin kuutio on hyvin paljon mielenkiintoa herättänyt pulmapeli ja ihmiset mielellään koettavat ratkaista sen joko mahdollisimman nopeasti tai mahdollisimman vähin siirroin.

Katsoin juuri videon, jossa ehkä yläasteikäinen poika pyöritteli kuution läpi alle 10 sekunnissa. Vakuuttavaa, todellakin. Oma henkilökohtainen ennätykseni pyörii kuuden minuutin kieppeillä, joten matkaa on vielä runsaasti. Koska ajatus ei tänään kulje tämän enempää, en rääkkää teitä rakkaat lukijat, vaan viskaisen kuutioni avokin sekoitettavaksi ja pyörittelen sen vielä kerran läpi. Ja ehkä toisenkin, ken tietää.

Ajatustenpurkua

Olen ollut kovin ajatukseton koko joulun ajan. Saattaa johtua jatkuvasta syömisestä ja siitä stressin ja kiireen yhdistelmästä, joka tulee, kun joka paikassa pitäisi olla ja kaikki ihmiset pitäisi nähdä. Nyt kuitenkin olen kahden erakkopäivän jälkeen taas valmis palaamaan "tavalliseen elämään".

Sain joululahjaksi tyhjän kirjan. Tämä aiheutti yhdessä ystävässäni hilpeyttä: "Vai että ihan tyhjä kirja." No se on tyhjä, tai oli, rikoin sen täydellisen tyhjyyden tänään turhilla ajatuksillani. Mutta itse sisältöä enemmän kiinnitin huomiota kirjan kansiin. Ne ovat minun väriseni, eli liilat, sävyltään juuri minun suosikkiani. Etukannessa on kultaisella musteella kopiotu pätkä jostakin Edgar Allan Poen muistiinpanovihkosesta, kirjasta tai paperista. Siinä on myös herra Poen allekirjoitus.

Olen lukenut säälittävän vähän Poen tuotoksia, mutta se vähä mitä olen lukenut, on antanut kuvan hyvin omalaatuisesta kirjoittajasta. Osittain minua pelottaa tarttua Poen teoksiin, sillä hänen ajatuksensa vaikuttavat kovin korkealentoisilta. Enkä vain haluaisi kunnioitukseni rapisevan viemäriin sen takia, etten ymmärrä mitä hän on kirjoittanut. Tiedän, minua on vaikea miellyttää ja vielä vaikeampi ymmärtää.

Jottei tämän päivän bloggailu menisi pelkäksi ajatusten virtailuksi, raotan vähän pöytälaatikkoani. Seuraava pätkä on siis täysin allekirjoittaneen käsialaa, eikä sitä ole aiemmin julkaistu missään. Ajatuksena tekstissä on ollut kuvailla kuuron lapsen näkökulmasta ja tiedän, että siinä on ainakin yksi hämäävä lause. En vain ole keksinyt sille parempaakaan sanamuotoa.

Tähän saattaa jossain vaiheessa tulla jonkunlaista jatkumoa. Ehkä.

"Hän katseli kädessään olevaa lelua. Vaaleanpunaisesta muovista tehdyn ponin pinta tuntui sileältä pieniä sormia vasten. Haparoiden toinen käsi hakeutui tekokarvoista tehdylle hännälle. Turkoosi karva tuntui karhealta. Hän laski ponin lattialle päästämättä kuitenkaan otettaan irti. Hitaasti poni alkoi edetä, yrittäen jäykkien jalkojensa kanssa jäljitellä oikeaa laukkaa. Hän yritti kuvitella, millaista ääntä ponin muoviset kaviot pitivät osuessaan puiseen lattiaan.

Hän ei kuullut, kuinka hänen kolme vuotta vanhempi veljensä tuli huoneeseen. Niinpä hän säikähti kääntäessään päätään ja huomatessaan veljensä hahmon näkökenttänsä laidassa. Pojan suu liikkui, mutta sanoja ei ollut. Ei ainakaan hänelle. Hän mutristi suutaan ja tunsi palan kurkussaan. Hän oli ulkopuolinen, erilainen, yksinäinen. Hän ei ymmärtänyt huulten liikkeitä, ei toisen kehonkieltä. Suolainen kyynel tuntui kuumalta pehmeällä poskella, se jätti jälkeensä lievästi kirvelevän tunteen. Suu avautui äänettömään itkuun.

Sumein silmin hän näki, kuinka nainen ryntäsi huoneeseen, tunsi ympärilleen kiedotut kädet ja rutisti itseään naista vasten. Hän nousi lattialta, nainen oli ottanut hänet syliinsä ja noussut täyteen pituuteensa. Nainen, jolle oli oma sanansa, kaikilla muilla paitsi hänellä. Äiti."

"Kiitos"

Kiitos on pieni sana suurella merkityksellä. Sana, jota suomalaiset kylmästi väärinkäyttävät.

Olen tämän päivän aikana vastaanottanut kiitoksen yli sadalta ihmiseltä. Useimmilta jopa lähemmäs kymmenen kertaa. Selvennykseksi voisin mainita, että seison kassan takana, eli annan ja otan lähinnä rahaa, mutta ojentelen myös mm. tupakka-askeja asiakkaille. Ja joka kerta kun objekti vaihtaa omistajaa, vastaanottaja sanoo automaattisesti "kiitos".

Tuhat kiitosta päivässä on paljon. Paljon merkityksettömiä sanoja. Suomalaiset ovat kasvaneet siihen ajatukseen, että kiittäminen on kohteliasta, kun joku antaa jotain, avaa oven, auttaa muuten vain ja niin edelleen. Ja kyllähän voin todeta, että minusta se osoittaa huonoja tapoja, kun asiakas ei sano sitä sisällötöntä kiitosta kun lasken hänen käteensä pikkuhiluja.

Se mikä tässä tilanteessa on mielestäni surullista, on se, että kaupan tädit (setiä unohtamatta) ja muut tuntemattomat ihmiset saavat enemmän kiitosta kuin ansaitsevat (ei sillä, kunnioitan kyllä kaupan tätejä ja setiä), kun sitten taas ne läheiset, jotka pitävät pystyssä kun tuulee liikaa ja kiskovat sinut kuiville kun silta pettää alta, eivät aina saa halaistua sanaa. Kuten rakas semisiskoni totesi, on asioita, joita sanoo aivan liian harvoin. "Kiitos" on suomalaisten suussa liian käytetty ja silti liian harvoin sanottu.

Viimeksi kun olen ollut tekemisissä kristinuskon kanssa, minua on kehotettu kiittämään Jumalaa, sillä Hän kaikessa yksinäisyydessään tuolla ylhäällä on luonut minut, sinut ja jokaisen elävän ja elottoman. Vaan mitä saamme tai annamme, jos kiitämme vain Jumalaa? Hän ei hymyile, Hän ei tokaise "ei se mitään" tai "tekisit saman minun vuokseni". Kukaan ei edes tiedä onko Häntä.

Sen sijaan, että lausuisimme miltei suljetuin huulin "Kiitos Jumala, että minulla on maailman ihanin äiti ja perhe jota rakastaa." voisimme kääntyä äitimme puoleen, kiittää häntä kaikesta ja pyytää anteeksi tuottamaamme vaivaa. Voisimme kertoa ystävillemme, kuinka tärkeää meille todellisuudessa on, että he ovat olemassa. Voisimme oikeasti opetella sanomaan kiitoksen niin, että sillä on merkitys sen rutiininomaisen kiitoksen lisäksi.

Ja niin kornia kuin se onkin, kiitos kaikille, jotka ikinä ovat hymyilleet minulle, sanoneet kauniin sanan, tai edes viitsineet lukea ajatuksiani. Kiitos.