Ajatustenpurkua

Olen ollut kovin ajatukseton koko joulun ajan. Saattaa johtua jatkuvasta syömisestä ja siitä stressin ja kiireen yhdistelmästä, joka tulee, kun joka paikassa pitäisi olla ja kaikki ihmiset pitäisi nähdä. Nyt kuitenkin olen kahden erakkopäivän jälkeen taas valmis palaamaan "tavalliseen elämään".

Sain joululahjaksi tyhjän kirjan. Tämä aiheutti yhdessä ystävässäni hilpeyttä: "Vai että ihan tyhjä kirja." No se on tyhjä, tai oli, rikoin sen täydellisen tyhjyyden tänään turhilla ajatuksillani. Mutta itse sisältöä enemmän kiinnitin huomiota kirjan kansiin. Ne ovat minun väriseni, eli liilat, sävyltään juuri minun suosikkiani. Etukannessa on kultaisella musteella kopiotu pätkä jostakin Edgar Allan Poen muistiinpanovihkosesta, kirjasta tai paperista. Siinä on myös herra Poen allekirjoitus.

Olen lukenut säälittävän vähän Poen tuotoksia, mutta se vähä mitä olen lukenut, on antanut kuvan hyvin omalaatuisesta kirjoittajasta. Osittain minua pelottaa tarttua Poen teoksiin, sillä hänen ajatuksensa vaikuttavat kovin korkealentoisilta. Enkä vain haluaisi kunnioitukseni rapisevan viemäriin sen takia, etten ymmärrä mitä hän on kirjoittanut. Tiedän, minua on vaikea miellyttää ja vielä vaikeampi ymmärtää.

Jottei tämän päivän bloggailu menisi pelkäksi ajatusten virtailuksi, raotan vähän pöytälaatikkoani. Seuraava pätkä on siis täysin allekirjoittaneen käsialaa, eikä sitä ole aiemmin julkaistu missään. Ajatuksena tekstissä on ollut kuvailla kuuron lapsen näkökulmasta ja tiedän, että siinä on ainakin yksi hämäävä lause. En vain ole keksinyt sille parempaakaan sanamuotoa.

Tähän saattaa jossain vaiheessa tulla jonkunlaista jatkumoa. Ehkä.

"Hän katseli kädessään olevaa lelua. Vaaleanpunaisesta muovista tehdyn ponin pinta tuntui sileältä pieniä sormia vasten. Haparoiden toinen käsi hakeutui tekokarvoista tehdylle hännälle. Turkoosi karva tuntui karhealta. Hän laski ponin lattialle päästämättä kuitenkaan otettaan irti. Hitaasti poni alkoi edetä, yrittäen jäykkien jalkojensa kanssa jäljitellä oikeaa laukkaa. Hän yritti kuvitella, millaista ääntä ponin muoviset kaviot pitivät osuessaan puiseen lattiaan.

Hän ei kuullut, kuinka hänen kolme vuotta vanhempi veljensä tuli huoneeseen. Niinpä hän säikähti kääntäessään päätään ja huomatessaan veljensä hahmon näkökenttänsä laidassa. Pojan suu liikkui, mutta sanoja ei ollut. Ei ainakaan hänelle. Hän mutristi suutaan ja tunsi palan kurkussaan. Hän oli ulkopuolinen, erilainen, yksinäinen. Hän ei ymmärtänyt huulten liikkeitä, ei toisen kehonkieltä. Suolainen kyynel tuntui kuumalta pehmeällä poskella, se jätti jälkeensä lievästi kirvelevän tunteen. Suu avautui äänettömään itkuun.

Sumein silmin hän näki, kuinka nainen ryntäsi huoneeseen, tunsi ympärilleen kiedotut kädet ja rutisti itseään naista vasten. Hän nousi lattialta, nainen oli ottanut hänet syliinsä ja noussut täyteen pituuteensa. Nainen, jolle oli oma sanansa, kaikilla muilla paitsi hänellä. Äiti."