"Hitsaan lankatekniikoiden kurssityöksi lapaset"

Piti jossain kohtaa ottaa tavoitteeksi kirjoittaa säännöllisemmin, koska opiskelijaelämässä tapahtuu kauheasti kaikkea, jonka haluaisin muistaa jälkeenpäin. Opiskelijaelämässä kuitenkin tapahtuu niin kauheasti kaikkea, ettei aika, energia tai muisti riitä blogin säännölliseen ylläpitämiseen kaiken muun ohella.

Tänään pinnalla on ollut hitsaus yhdestä ryhmätyöstä johtuen, ja viime aikoina on taas tullut selväksi, miten huonosti pienessäkin yhteisössä kulkee informaatio. Ensimmäiseltä vuodelta mieleen jäi se, miten opettajan tulee sietää jatkuvaa muutostilassa olemista, sitä ettei oikeastaan koskaan ole "valmis". No, muutosta ja epätietoisuutta ja niiden kanssa pärjäämistä on nyt ainakin tullut harjoiteltua.

Käsityökasvatuksen aineopinnot ovat tässä kakkosvuoden aikana vaatineet jo paljon ja tulevat vaatimaan vielä hirmuisia ponnistuksia, ennen kuin kaikki nopat on nätisti paketoitu ja hommat hoidossa. Kello naputtaa takaraivossa, sillä meidän työskentelytilamme menevät kiinni huhtikuun lopussa remontin vuoksi. Hehehe. Eh.

Maalliset tekijät sivuuttaen olen huomannut tässä kuluneen syksyn ja kuluvan kevään aikana, että olen löytänyt jostain itsevarmuutta. En esiintymiseen tai olemiseen, saati vieraiden asioiden tekoon varsinaisesti (enkä vieläkään koe, että hallitsisin mitään aihealuetta oikeasti, vaikka mm. ompeluluokassa olen enemmän kuin kerran toiminut neuvovana osapuolena). Mutta jotenkin jotain on tapahtunut, kun ne pelottavat metallidemotkaan eivät ole enää pelottavia ja OT-ajalla uskaltaa tohista menemään.

Minulle on mainittu, että olen aika hitaasti lämpiävää sorttia, kuluneen lukuvuoden aikana olen vihdoin tajunnut sen itsekin.

Myös sosiaalisesti olen paremmassa paikassa kuin ensimmäisenä opiskeluvuotena. Toki tavan parisuhteen rinnalle on mahtunut tunnerikasta häseltämistä (muttei mitään säätämistä kuitenkaan), mutta siitäkin huolimatta - tai ehkä juuri siksi - tietyt linkit ovat alkaneet muotoutua ja vahvistua. Joskus kohdalle vain osuu ihmisiä, joiden kanssa yksinkertaisesti natsaa, eivätkä niistäkään yleensä kuin korkeintaan puolet juokse karkuun, kun niihin tarraa kynsin ja hampain.

Ympäripyöreälle mystisyydelle on syynsä: tämän päivän keskustelujen pohjalta jotenkin ymmärsin, miten helppoa minut on yhdistää minuksi, ja kuinka helposti tämänkin blogin loppupeleissä löytää. Summattakoon tämä räpellys nyt sillä, että vuosi tai puolikas sitten en olisi uskonut, että minulla on tällaisia ystäviä kuin minulla tällä hetkellä on.

Juuri nyt elämä on aika hyvää.

Ensimmäinen vuosi tiiviissä paketissa

Koska ensimmäistä opiskeluvuotta on tässä pari viikkoa taputeltu pakettiin, minusta tuntuu siltä, että minun pitäisi pystyä jotenkin summaamaan olotilani ensimmäisen vuoden jäljiltä. Päällimmäinen lausahdus olisi varmaan tällainen:

Olen oikeammassa paikassa kuin koskaan aiemmin.

Samanaikaisesti olen kuitenkin ehkä niin väärässä paikassa kuin vain ikinä on mahdollista. Pääasiassa kaikki kurssit ovat ainakin osittain olleet mielenkiintoisia ja olen oppinut paljon uutta esim. aineenhallinnasta, työturvallisuudesta ja opetusteorioista. Olen kahlannut kasvatussosiologian ja -psykologian perusteita, ja kuivasta teoriapainotteisuudesta huolimatta rakastanut joka hetkeä. Erilaiset teoriat tarjoavat tilaa henkilökohtaisilla ahaa-elämyksille, joista itse henkilökohtaisesti nautin. Tulee kaikin puolin fiksu olo, kun tajuaa asioiden välisiä linkkejä ja erilaisia käytännön sovellutuksia käsillä oleviin teorioihin.

 

(Kaikesta huolimatta en osaa keskustella asioista fiksusti, asioiden oikeilla nimillä, tai järkevillä lauseilla, mutta ymmärrän asioita enemmän kuin ennen. Voittohan se on sekin?)

 

Sosiaalisesti olen ehkä enemmän väärässä kuin oikeassa paikassa, mutta vuoden myötä olen huomannut, etten suinkaan ole ainoa selkeän introvertti ekstroverttien keskellä. Olen kuitenkin uusien tuttavuuksien kanssa alkuun kovin vaisu, ja kun viimein uskallan puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen sanoa vähän pahasti (ulosantini kun on pääasiassa jonkinasteista vittuilua), jotkut saattavat ottaa sen huonosti.

 

Onneksi meidän pienryhmästä on kuitenkin löytynyt sielunveljiä jopa minun kaltaiselleni sosiaalisesti ajoittain kyseenalaiselle päänaukojalle. Ne vain sattuvat olemaan ryhmässä seuraavaksi vanhimmat (muistutuksena siis, minähän olen vanhin) sinkkupojat, joka ei mustasukkaisen puolison kanssa muodosta parasta yhtälöä. No, kyseiset kaksi toljanteria ovat kuitenkin seurana mitä parasta, ja taitaa olla aikakin opettaa miestä luottamaan minuun ja meidän suhteeseemme sellaisinakin hetkinä, kun vietän aikaa keskenään vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa.

Mitä kuuluu, kuka käskee ja ketä potkitaan?

Jos nyt vihdoin ja viimein saisin taas avattua tämänhetkisen elämäni koukeroita jokseenkin järkevästi. Elikkäst, tuossa syksyn 2016 yhteishaussa hain jonkin yhtäkkisen käsityökärpäsen pureman jälkeen Rauman OKL:ään käsityön aineenopettajaopintoihin. (Yhdyssanat. <3) Jokainen VaKaVassa joskus käynyt tai materiaalia joskus vilkaissut tietää, ettei kyse ole ihan minkään köykäisen opuksen lukemisesta (siis onhan se pieni, sievä ja kämmenellä kevyt, artikkelit sen sisällä taas raskaamman puoleisia aiheiltaan). Ja VaKaVa on siitä nautinnollinen pääsykoe, että siihen todella tarvitsee lukea, jos mielii sisälle päästä. (Kauhutarinoita VaKaVasta voin kirjoitella pyynnöstä.)

 

Sitten kävi niin hassusti, että sain haastattelukutsun. Ennen haastattelua piti tehdä ja toimittaa portfolio 3-5 käsityöstä. Sain sen kasaan ajallaan (eli palautin sen muutamaa tuntia ennen deadlinea) ja valitun työn kanssa sitten kipitin haastatteluun ääni kimeänä ja koko kroppa kuin horkassa täristen. Jouduin selvittämään kurkkuani enemmän kuin kerran, koska ääni ei haastattelun aikana tahtonut kantaa, sekosin sanoissani ja jouduin pitämään mietintätaukoja. En siis kokenut, että haastattelu olisi mennyt kauhean kaksisesti, mutta eipä sitä auttanut kuin odottaa lopullisia tuloksia.

 

Hakijoita yhtä opiskelupaikkaa kohden oli kuusi. Se tekee alle 20% mahdollisuuden päästä sisään (16,67% tarkalleen), ja vaikka se onkin toisaalta aika korkea, siinä on myös turhan paljon varaa jäädä ilman opiskelupaikkaa. Ja niinhän niille viidelle muulle minun paikkaani tavoitelleelle kävi.

 

Minusta tuli siis kasvatustieteiden tiedekunnan kasvatti, Turun yliopiston alaisuudessa. Opiskelen pääaineenani käsityökasvatusta ja jos joskus saan pro gradun kirjoitettua, minulla on käsityön aineenopettajan pätevyys. Ja minähän joskus vannoin, että opettajaa minusta ei tule. Ikinä. Vaan tässä sitä ollaan.

 

Orientoivat opinnot alkoivat eilen, ja vietettyäni kaksi päivää samassa pienryhmässä, ero opiskeluun Tampereella on varsin selvä. Aivan ensimmäiseksi huomaa sen, miten opettajaopiskelija (toisin kuin IT-opiskelija) on sosiaalinen eläin. Rauman yksikkö etenkin on niin pieni ja tiivis, että siinä vähän väkisinkin muuttuu vertaisyhteisönsä jäseneksi. Jokainen pieni tauko täyttyy väistämättä puheensorinalla ja jopa tällainen vähän vetäytyvämpi tapaus on päätynyt keskusteluun mukaan.

 

Ja kaikkein parasta on ehdottomasti se, että vaikka suurin osa tuntuu olevan hirmuisen ulospäinsuuntautuneita, sosiaalisia ja sinuja esiintymisen kanssa, kaltaiseni vaisu jännittäjä on löytänyt jopa siitä pienestä 12 hengen ryhmästä itselleen jonkin sortin vertaistukea. Seuraavaksi voikin pistää pitkävetoa siitä, kenen kanssa tulee olemaan eniten tekemisissä ja kenestä tulee ns. "paras kaveri".

 

Ainoa suuren suuri miinus on se, että MINÄ olen ryhmäni VANHIN. (Jopa tutorit ovat nuorempia, wtf?!)

Kollaasi ahdistuksesta

Epäsäännöllisen säännöllisesti käyn vanhoja merkintöjä läpi ja palaan niihin tunteisiin, jotka niitä kirjoittaessa ovat olleet päällimmäisinä. Nyt luin vain siihen asti, kun olin lähdössä Tampereelle, kaksi vuotta taaksepäin. Yksi sana nousi toistuvana (lähes) joka merkinnästä.

 

Ahdistus.

 

Olen herkästi ahdistuvaa sorttia, olen siitä tietoinen, mutta se ahdistuksen kirjo, joka tässä blogissa on esillä hämmensi minut. Itse sain itsestäni sen kuvan, että aivan sama mitä pitäisi tehdä, ahdistun. Aivan sama millaisesta tilanteesta on kyse, ahdistun. Aivan sama kenen kanssa olen tekemisissä, ahdistun.

 

En ole ihan niin ahdistupaineessa jatkuvasti, vaikka tosi moni tilanne ja asia minua ahdistaakin. Ahdistukseni ei myöskään ole läheskään aina niin ylitsepääsemätöntä, että se häiritsisi toimimistani arkipäiväisessä tilanteessa.

 

Tästä piti tulla se "täällä ollaan nyt" päivityspostaus, mutta eipäs tullutkaan. Ehkä sitten lähitulevaisuudessa.

Aurinkolasien takana

Puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen on taas hyvä muistuttaa itselle, että kyllä sieltä pääkopasta löytyy ihan järkevää, julkaisukelpoistakin tavaraa. Elämään kuuluu tällä hetkellä paikkakunnan ja koulun vaihtumista, sekä kaasoilua, mutta ei niistä sen enempää tähän hätään. Tein nimittäin mielenkiintoisen havainnon alkuviikolla.

 

Suurin osa Suomesta on tainnut saada nautiskella tukahduttavan kuumista helteistä tässä pari päivää. Lämpötilat, jotka ovat olleet lähempänä kolmeakymmentä kuin allekirjoittanut, ovat saaneet minutkin kaivamaan kaapista vaatteita, joita en ikinä olisi uskonut edes ostavani, puhumattakaan pukemisesta julkisille paikoille. Tämä tällainen mystinen vaatekappale on jotakin niinkin yksinkertaista kuin mikroshortsit.

 

Tähän väliin on hyvä alleviivata, etten rusketu. En kirveelläkään. Olen vitivalkoinen ympäri vuoden, joten jo ulos meno sinällään on aikamoinen saavutus tällä itsetunnolla, koska kirkas vaaleuteni suorastaan hyppii silmille tuon normaalinvärisen ihmismassan keskellä. (Vaikka toki Pokemon Go on saanut muitakin vaaleahipiäisiä, valonarkoja menninkäisiä kömpimään koloistaan kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Itsehän kuulun samaan kastiin, kipitän kaupungilla puhelin tassussa pikselimonstereiden perässä, MOVING ON!)

 

Niin siis mikroshortseista. Huomaahan sen kaupungillakin, että kaikilla ihmisillä ei ole itseluottamusta lähteä vähissä vaatteissa taivaltamaan ihmisten ilmoille, koska, no, talven aikana kerätyt kilot sun muuta potaskaa. Ja minähän tiedän, että minulla ei ns. liikakiloja liiemmin ole missään, olen vain vakaasti sitä mieltä, että ne kilot ovat väärässä muodossa. Olen itsekriittinen ja ahdistunut, ja mielestäni ainoa kaunis asia kehossani on tyyliin kämmenet. Niistäkin tulee tyhmän näköiset, kun tarpeeksi kauan tuijottaa. (Huomioithan, että edellä todettu lausunto on varsin itseironinen ja karrikoitu, ja vaikka ongelmainen olenkin, niin en ihan noin ongelmainen.)

 

Joka tapauksessa, jos pääsisin itse asiaan tämän jaaritteluni jälkeen, mikroshortsit ovat vaatekappale, joka paljastaa luultavasti huonoimmat puolet vartalostani, nimittäin äärettömän rumat polvet, sekä reidet, jotka ovat omaan makuuni turhan löllyväiset. Ja tuo pieni vaatekappale, jonka olen tietenkin ostanut mustana, koska musta on rock, pop ja punk, korostaa jalkojeni luonnotonta valkoisuutta entisestään.

 

Eli tiivistetysti, kun ulkona on niin kuuma, että minun on pakko kaivaa mikroshortsit jalkaani ja lähteä ihmisten ilmoille, olen paitsi mukavuusalueeni ulkopuolella, suunnilleen sadan valovuoden päässä siitä. Ja sitten jotain mystistä tapahtui: vedin päähäni halvat, liian suuret ja mahdollisimman teinit aurinkolasit, ja tsädääm. Olo oli kuin olisin mystisen molekyylisiirtymän kautta päätynyt suoraan mukavuusalueeni keskustaan. Mitä helvettiä oikein tapahtui?

 

Pohdiskelin tätä itsekseni aikani, ja tunnistin ilmiön menneisyydestä. Ja tulevasta, nimittäin talvisin mikään ei luo samanlaista turvallisuudentunnetta, kuin ylisuuri kaulaliina, jonka saa vedettyä nenän yli. Pipo syvällä päässä, niin eihän ihmisestä näy kuin silmät. Nyt vain toimin päinvastoin ja piilotin silmät suurien aurinkolasien taa. En osaa selittää miksi nämä asusteet tuovat näin suurta lohtua ja mukavuutta, mutta tajusin miettiväni suuria aurinkolaseja muoti-ilmiönä. Jos edes osa itsestään epävarmoista teineistä tuntee edes samansuuntaista paineiden hellittämistä vetäessään ne kuvottavan suuret ja naurettavat aurinkolasit päähänsä, minä ymmärrän heitä. Ja minä ymmärrän, miksi se on ilmiönä levinnyt niin laajalle.

 

Olen myös aivan varma, että tämä on yksi niistä asioista, joista psykiatri saisi jonkin verran irti.

Irti sokerikoukusta

Tämä on yksi näitä ikuisuuprojekteja, jotka unohtuvat välillä hetkeksi, mutta joiden luo palaa aina uudestaan, koska yksinkertaisesti alkaa ahdistaa. Olen siis niitä ihmisiä, jotka elävät lähes pelkällä sokerilla. Lukioaikaan saatoin ruokatunnilla käydä hakemassa suklaalevyn ja napsia sitä enemmän tai vähemmän pitkin iltapäivää. Suklaalevy ja puolen litran kokis oli kaikki mitä söin aamiaisen ja päivällisen välillä, enkä aina syönyt sitäkään.

Jos käydään kahvilla, otan aina jotain makeaa (tai hyvin, hyvin harvoin karjalanpiirakan), koska en yksinkertaisesti syö mitään, mitä on valmiiksi täytetyn sämpylän välissä tai laitettu suolaiseen piirakkaan.

Kahvia en osaa  juoda ilman pullaa, keksiä, suklaata tai jotain makeaa. Ja miehen kanssa kotona ollessa kahvia tulee juotua ainakin kaksi kertaa päivässä. Sentään kahviin en enää laita sokeria (mutta sitäkin tein joskus, ja silloinkin söin vielä jotain makeaa kahvin kanssa).

Tämän lisäksi napostelen suklaata, karkkia, keksejä, mitä ikinä kaapeista milloinkin löytyy - ja siis kun minusta on kyse, niin hyviin usein löytyy jotain. Joten on aika sanoa tälle sirkukselle SEIS.

Täydelliseen sokerilakkoon en ala kuitenkaan, piilosokereita kun on joka paikassa ja olen muutenkin niin nirso, että jos jätän jogurtit, hedelmät, ruisleivän, pastan ja perunat pois, syön suunnilleen vain riisiä ja lihaa. Hyvin mautonta sellaista, koska valmiissa marinadeissa ja maustesekoituksissa on luultavasti enemmän tai vähemmän sokeria.

Mutta päätin jättää kahvin kanssa syötävät makeat, karkkikipolla hyppimisen ja muut ylimääräisen sokerin lähteet, ja sen sijaan keskittyä syömään säännöllisesti. Ehkä askel kerrallaan saan parannettua elämäntapojani muutenkin, eihän sitä tiedä. Mutta jostain on pakko aloittaa.

Olen tänään toista päivää herkkulakossani ja en tiedä milloin viimeksi olen aamusta asti ollut näin väsynyt ja milloin olisi tehnyt enemmän mieli toffeeta. Mutta pysyn lujana. Tiedän, että tämä tästä helpottuu.

Aikuisuudesta

Olen vähän aina miettinyt, ettei minusta varmaan ikinä kasva aikuista. Olen henkisesti vielä se huoleton 6-vuotias, jonka ei tarvitse tehdä mitään, mitä ei halua, tai miettiä asioita, jotka ei kiinnosta. Välillä on tullut paineita siitä, etten ole tarpeeksi aikuinen; suurimman osan ajasta en jaksa välittää. Minä olen mitä olen.

Viimeaikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, mitä aikuisena oleminen oikeasti on. Se ei ole sitä, että olisi aina fiiksu tai tietäisi kaiken. Se ei ole sitäkään, että olisi vastaukset valmiina kaikkeen.

Aikuisena oleminen on sitä, että auttaa toisia. Sitä, että tietää salaisuuden, eikä kerro sitä kenellekään, vaikka se pyörii mielessä jatkuvasti. Sitä, että tietää mistä etsiä, kun ei tiedä vastausta.

Aikuisuus on sitä, että ottaa vastuuta omista teoistaan ja valinnoistaan, olivat ne miten typeriä vain.

Suhdepohdintoja

Hyvä ystäväni on menossa niamisiin ensi kesänä ja pyysikin minua kaasokseen. Olin kovin otettu tästä kunniatehtävästä ja tietenkin suostuin, onhan kyseessä yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni.

Näitä tulevia häitä on tässä nyt parisen kuukautta suunniteltu, joten tietenkin se tuo uusia kysymyksiä myös omaan parisuhteeseeni. Haluaisinko minä tehdä asiat näin omissa häissäni ja niin edelleen. Esimerkiksi mahdollinen juhlapaikka, jota parempi puoliskoni oli henkisenä tukena katsastamassa minuna ja pariskunnan oli siis toki todella upea, muttei ehkä minun tyyliseni. Myöhemmin huomautin tästä miehelle (ystäväni häihinhän en tietenkään yritä manipuloida omaa näkemystäni, eiväthän häät ole minun) ja ajauduimme keskusteluun aiheesta millaiset meidän häämme tulisivat olemaan.

Olemme seurustelleet seitsemän vuotta kihlautumatta. Ensimmäisen vuoden jälkeen olisin halunnut kihloihin, olin vähän loukkaantunutkin, kun emme menneet, sillä olin niin rakastunut. Täytin 19 pari kuukautta vuosipäivämme jälkeen, en ehkä ajatellut hirveän kypsästi, varsinkin kun vanhempieni tarina meni jotakuinkin niin, että vuoden seurustelun jälkeen kihlat ja seuraavan vuoden jälkeen häät. He ovat edelleen onnellisesti yhdessä ja totta kai minä haluan samaa.

Ja olen edelleen rakastunut, vaikkakin nykyään ymmärrän miksemme rynnänneet ostamaan kihloja heti ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen. Olen myös ymmärtänyt, ettei minun arvomaailmani vaadi kihloja, hienoa pukua ja suuria hääjuhlia, että voi olla onnelisesti yhdessä. Niin kuin joku minua fiksumpi on sanonut, vaikka onkin parisuhteessa, sen sisällä on edelleen kaksi erillistä elämää. Ja vaikka me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä pitkään, meidän elämämme ovat hyvin eri vaiheessa.Valojen vannominen ei ole meille ajankohtaista.

Itse asiassa häistämme puhuttaessa minä totesinkin, että minua ei tällä hetkellä haittaisi, vaikkemme naimisiin menisi ollenkaan. Ikinä. Näin on hyvä ja isoveljeni sanoja mukaillen, miten jonkun näkymättömän ukon siunaus tekee hyvästä parisuhteesta paremman? Ei tee. Ei ainakaan kaikille.

Mieheni pääsi vitsinä sanotulla vastauksellaan hivenen yllättämään minut:

"Sä voitkin sitten varmaan pakata kamas, jos tää suhde ei tästä etene kuitenkaan."

Se jätti minut miettimään, olemmeko sittenkään asioiden samalla puolella niin täysin, kuin olin olettanut. Mutta siitä huolimatta, näin on hyvä nyt.

Kehitys, kasvatus ja kuinka saisin motivaation kohdalleen

En sitten mennyt seuraavalle luennolle. Enkä sitä seuraavalle. Enkä vielä seuraavallekaan. Seuraavalla luennolla katsottaisiin elokuva Boyhood, joka kyllä kiinnostaisi, mutta kokemus luentosalissa ahdistaa jo etukäteen.

On paljon vaikeampi saada itsensä kammettua luennolle saliin jossa on toista sataa vierasta ihmistä kuin jäädä kotiin ja katsoa luentolavot ja -tallenteet netistä. Ensimmäinen skipattu luentoni johtui siitä että halusin aivan välttämättä parturiin sinä keskiviikkona. Sen jälkeen luennolle menon kynnys on vain kasvanut. Kyllä minä hoidan opintoni kunnialla tänä vuonna, ihan varmasti.

Sain viime vuonna kasaan kokonaise 14 opintopistettä. Katkaisin opintotukeni kun tajusin, etten mitenkään saisi koko vuoden pisteitä kasaan. Laskin opintosuunnitelmaani tänä vuonn 65 opintopistettä, että saisin paikkailtua "ansaitsemattomat" tukikuukaudet ja mentyä koko tämän vuoden ilman tuen katkaisua.

Mutta kun luennolle meno ahdistaa ja motivaatio on lattian rajassa kahden ensimmäisen viikon jälkeen, tuntuu hivenen mahdottomalta saada kasaan tarvittavat pisteet. Joten motivaatiota tänne päin kiitos, laatikkokaupalla.

Kehitys, kasvatus ja elämänkulku

Olipa kerran pieni tietojenkäsittelyn opiskelija kasvatustieteiden perusopinnoissa. Kirjailin hieman luennon alun fiiliksiä ylös, kun se yllättävää kyllä helpottaa, kun kirjoittaa ahdistuksensa paperille. Stastattuaan luento oli sen verran mielenkiintoinen, että muistiinpanot keskittyivät aiheeseen, eivätkä niinkään fiilikseen.

Huom, luennon oli määrä alkaa 15.00 (aikaleimat fiilistelyissä).

"Kulunut kynsilakka ja kamala meteli, olo on kuin ei kuuluisi tänne ollenkaan. Ohimoille hiipivä tunne ehdottaa illanviettoa migreenin kanssa. Voi nyt h*lvetti, aloita se luento jo." (15.05)

Lukukauden ensimmäiset luennot ovat aina ahdistavia. Tai itse asiassa melkein mikä tahansa luento on allekirjoittaneelle ehdistava. Pitäisi varmaan hakea apua siihen.

"Nyt on taas aivan jumissa, rivin keskellä. Eipä pääse livahtamaan karkuun." (15.14)

Joskus siis sattuu niin että jokainen paikka rivistä täyttyy. Ei onneksi usein, mutta joskus. Se(kin) on ahdistavaa.

Itse luento ei tosiaan jättänyt kylmäksi, vaikka opettaja on kyllä aktiviteettia vaativaa sorttia. Piti vähän keskustella kaverin kanssa ja luentosalissa kiersi Catchbox. Lisäksi screenillä oli koko ajan auki chatti, johon opiskelijoilla oli mahdollisuus heittää kommenttia ja kysymystä. Alkuhassuttelun jälkeen se toimi yllättävän hyvin ja osoittautui hyödylliseksikin.

Huomenna uudestaan, saa nähdä millaisella mielellä mennään sen jäljiltä.

Reilua vuotta myöhemmin

Ei minusta taida säännölliseksi bloggaajaksi olla.

Kun viime vuonna aloitin opintojani tarkoitus oli aloittaa myös säännöllinen bloggaus siitä, millaista on olla pieni tietojenkäsittelynopiskelija isossa kaupungissa aivan itsekseen. Se, kuten moni muukin suunnitelma tässä vuosien varrella jäi vain ajatukseksi.

Kirjoitin silloin aivan todellisia fiiliksiä paperille, tarkoituksena olla astetta avoimempi ja rehellisempi. Muistan edelleen miten ensimmäisenä saatuani uuden kämpän avaimen ja päästyäni sisälle, purskahdin itkuun ja itkin hysteerisesti eteisen lattialla sitä, että minun pitäisi olla täällä yötä. Se tuntui maailman romahtamiselta sillä hetkellä, vaikka mieheke oli vielä töiden jälkeen tulossa pitämään seuraa ja jäämässä yöksi.

Ja kyllähän sitä itkettiin taas illasta, kun mies pääsi perille. Loppujen lopuksi lähdettiin yötä vasten kotiin, koska minulla ei ollut mitään seuraavana päivänä, eikä nukkumisesta huonoilla ilmapatjoilla tullut mitään. Kotona iski se helpotus, että ohan tämä edelleen koti, vaikkei kaikki tavarat täällä olekaan. Sen jälkeen ei tarvinnut itkeä.

Kummallista miten ihmismieli toimii.

Sittemmin hain Taikkiin opiskelemaan kuvataidekasvatusta, enkä ennakkotehtävien perusteella päässyt edes pääsykokeisiin asti. Kesätyö avasi silmät ja nyt olen vähän pohdiskellut, että jos tämän koulun nyt vain kerrankin kävisi loppuun asti. Ajattelisi järjellä kerrankin sen sydämenäänen yli. Kun se sydän tahtoo vaihtaa mieltään turhan usein. Katsotaan mihin tästä vielä päädytään.

Asuntoa etsivän ahdistus

Inhoan tuntemattomille soittamista. Jos asiat voi tehdä jotenkin muuten kuin soittamalla, niin minä yleensä teen. Paitsi nyt.

Asuntoa hankkiessa pitää antaa itsestä mahdollisimman hyvä kuva. Vaikka sivupalkissa lukisi kuinka, että sovi esittelyaika parin napin painalluksella, en uskalla olla se, joka menee riman ali ja jää ilman kämppää siksi, että joku fiksumpi soitti ja antoi itsestään paremman kuvan. Joten.. Seitsemän numeroa paperilla odottamassa huomista. Ahdistaa.

En oikeastaan koskaan ajatellut kuinka hankalaa sitä on etsiä asuntoa paikasta, jota ei tunne yhtään. Varsinkin, kun on tällainen puolentoista metrin hukkapätkä, niin saa kuulla niitä varoittavia sanoja joka puolelta. Etsi alue, jolla on hyvä maine. Mitä lähempänä yliopistoa, sen parempi. Sitä, tätä, tuota, muista, ymmärrä, etsi.

Ja kun tähän lisätään vielä avokin halu lähteä mukaan näyttöihin. Ai pitäisi lähteä sinne asti yhden näytön takia? Katsotaan.

Ei sitä mitään katsota. Ei sitä asuntoa saa vain kotona ruutua pällistellessä. Ja meikäläisen on pakko löytää se asunto!

Ahdistusvitutus taas. Ja sitten on tämän kaiken lisäksi vielä se neiti Kajjjaaninrinsessa Valkyria (jolle en ole muuten edes maininnut muutavani). Saa nähdä. Nyt on sellainen olo taas, että kaikki hajoaa käsiin.

Still alive

Hei vain pitkästä aikaa. Olin jo vähän hylännyt tämän blogin siirrettyäni satunaisen sekoiluni Nebulaen kanssa yhteiseen blogiin (jonka nimi kertoo enemmän kuin tarpeeksi).

Sitten menin lueskelemaan merkintöjä taaksepäin, kuinka olen hakenut ja hakenut opiskelemaan, ja kuinka ajatus uudelle paikkakunnalle muutosta ahdistaa. Ja kuinka kaukaisia ne haaveet silloin olivatkaan. Nyt kuitenkin, jonkun ihmeen kaupalla, sain viimein opiskelupaikan. Tampereen yliopisto on hyväksynyt allekirjoittaneen opiskelijakaartiinsa ja koska avokki (joka on edelleen sama, btw) sai täältä juuri vakituisen työpaikan, ei yhdessä muuttamisesta tarvitse edes keskustella.

Ei minulla (vieläkään) mitään järkevää sanottavaa ole, tuntuu jokseenkin surrealistiselta ja pelottavalta tämänhetkinen tilanne, mutta.. Olen myös aivan hiton innoissani. Nyt laitan aamiaisen kasaan ja alan soitella asuntojen perään.

(Minä en lähde matkalle maailman ympäri,) minä lähden Tampereelle!

Hyvä päivä

Kyllä ihmiselle vain tulee hyvä mieli, kun se saa aikaiseksi jotain, mitä on pitänyt tehdä jo aiemmin ja kun siitä vielä saa kiitosta. Kauhean paljoa en loppujen lopuksi tehnyt tänään, mutta aikataulutin itselleni sosiaalisen hetken Nebulaen kanssa, sekä sovin armaan Karusellipojan kanssa menoa sunnuntaiksi, joten kaipa sekin jo piristi. Välillä sosiaalistakin elämää tämän työrupeaman keskellä!

Pyysin tosiaan Nebulaen istuskelemaan seurakseni, kun siivoilin. Kirjahyllyn kaappien läpikäynti sujui luontevasti, kun sai höpötellä, nauraa ja pelleillä samalla. Varsinkin, kun Nebulaen näkeminen oli taas jäänyt moneksi kuukaudeksi, vaikka vielä alkukesästä näimme vähintään kerran viikossa. Hui! No, jospa asiaan nyt tulisi muutos.

Töissäkin meni hyvin, yllättävän hyvin. Menin kaksi tuntia aiemmin, jotta pääsisin ajoissa pois ja olin vain 20 minuuttia ylitöissä! Yleensä perjantaisin tiskivuorossa kun vierähtää reilusti yli tunti sen jälkeen, kun vartijalta loppuisi työaika. Inhaa se on toista pitää töissä pitkälle yli puolenyön, mutta kun ei se vartijaraasu voi minua yksinkään jättää..

Olen myös päättänyt keräillä pieniä, hymyilyttäviä asioita. Hymytytön tumblr:sta voi käydä katsomassa, mikä minua on hymyilyttänyt - ehkä sieltä löytyy joitain muitakin hymyilyttäviä asioita. Joka päivä jotain, siihen pyritään, sillä aivan varmasti päivittäin tulee hymyiltyä!

(Tässä vaiheessa on hyvä tajuta, etten ole Nebulaesta niin paljoa puhunutkaan aiemmin, että nicki olisi missään välissä vilahtanut.. Noh, lukioaikainen ystävyys kyseessä näin hyvin, hyvin tiivistettynä. Ja tänään oli tosi kivaa. ♥ Taas.)

Ei sentään ihan eurokriisi (mutta kriisi kuitenkin)

Olen ollut pitkään hiljaa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei minulla ole ollut mitään sanottavaa. Eikä aikaa sanoa mitään. Ne tunnit, jotka olen kotona, menevät täysin uuteen päivään heräilyyn, suihkussa käymiseen ja nukkumaan menoon. Välillä ehdin syödä jotakin.

Tämän hetkinen työrytmini on suorastaan ahterista. Lähden päivittäin 11:30, olen vähintään 16:00 asti töissä, välillä käyn kääntymässä vain palatakseni töihin 19:00 ja välillä tulen kotiin ensimmäisen kerran vasta 23:00 jälkeen. Ja koska joudun hyppimään paikasta paikkaan, niinä päivinä, kun olen sen melkein 12 tuntia poissa kotoa, en ehdi syödä kunnolla kuin juuri ennen lähtöäni. Lisäksi teen lauantaina 3-6 tuntista päivää, riippuen lauantaista. Viikossani on siis yksi täysin vapaa päivä ja se menee kotiaskareissa, niissä asioissa, mitä ei viikolla ole ehtinyt/saanut aikaiseksi.

Minulla on kaikin puolin siis hyvin elämätön olo. Hyvä, että ehdin nähdä miestä, jonka kanssa jaan talouden, puhumattakaan, että ehtisin nähdä ketään muuta. Ja kaikki lähinnä siksi, ettei minulla ole kanttia sanoa työnantajalle, etten tee, en ota lisää satunnaisia hyppytunteja päivääni ja käytä taukojani siirtymällä paikasta toiseen. Mies pauhaa, etten pidä oikeuksistani kiinni, hän on luultavasti oikeassa, mutta minulla ei ole selkärankaa. Olen kohta kuukauden puhunut, että pyytäisin yhden kohteen siirtämistä jollekin toiselle, koska jatkuva kumartelu aiheuttaa jatkuvia huimauskohtauksia. Aina kun mies kysyy, olenko hoitanut asian, menen vaikeaksi. Olen selkärangaton. Vaikka pidemmän päälle, eihän tämä voi olla hyväksi.

Vallitseva tilanne on kasvattanut epätoivoa allekirjoittaneen mielessä, selkeästikin, sillä tajuan takertuvani jokaiseen elämänohjeeseen, joka jostain irtoaa. "Ajattele positiivisesti." "Elä, kuin huomista ei olisikaan." "Tee, niin kuin itse haluat." Ja sitä rataa. Elämästä päättäminen tuntuu tällä hetkellä luksukselta, johon köyhällä ei ole varaa. Pitäähän minunkin jostain saada rahat ruokaan, ja muuta ei tunnu olevan tarjolla.

Ehkä tämä tästä.

CRJ

Call me maybe by Carly Rae Jepsen

Järkytin Valkyrian, kun kerroin, etten ole kertaakaan elämäni aikana ollut lentokoneessa. Koko tunnustus tuli tehtyä, kun hän kertoi lentävänsä Kajaanista Helsinkiin. Ohimeneväksi tokaisuksi tarkoitettu lausahdukseni osoittautuikin varsinaiseksi keskustelunkääntäjäksi. Samalla tuli puheeksi korkeanpaikankammoni, jonka mainitsin aiemmin merkinnässä Korkealentoista sienistelyä. Vaikka Valkyria sitä ei nostanutkaan esille, aloin miettiä, iskisiköhän minuun aivan järkyttävä ahdistus lentokoneessa.

 
Cusiosity by Carly Rae Jepsen

Tämä menee nyt taas tällaiseksi "Mitä kuuluu ja missä mennään" kirjoitteluksi, kun ajatukseni eivät tahdo pysyä yhdessä asiassa kolmea sekuntia kauempaa. Huomenna on neljäs ja tämän kevään viimeinen pääsykoe. Kauhean luottavaisin mielin en uskalla olla, taaskaan, ja sainpa haukut siitäkin, kun en tiedä, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Tai en suoranaisesti haukkuja.. Kuulin vain, ettei veljeni vaimoke taas vaihteeksi ole hyväksynyt sitä pienen sievän päänsä sisällä, että minä palloilen ympäriinsä. Noh, yritän olla välittämättä koko naisesta, kun tuntuu, ettei toimeen tuleminen yksinkertaisesti ole vaihtoehto. (Tai tulemmehan toimeen, pakon edessä.) Enemmän ottaa kuitenkin ehkä päähän se, etten tahdo riittää tuolle omalle miehelle.

Picture by Carly Rae Jepsen

Onpas ajatuksillani tänään levottomat jalat~

Sitovat sanat

Kävimme Valkyrian kanssa viime yönä ajatuksia herättävää keskustelua siitä, miten sanat kahlitsevat ihmismieltä. Mielenkiintoinen ilmiö, joka toimii - ikävä kyllä - yleensä paremmin negatiiviseen suuntaan. Kai sitä itse kunkin on helpompi uskoa, että on kömpelö, lihava, maailman huonoin ihminen ja ihmiskunnan pohjasakkaa, kuin että olisi kaunis, sopiva tai tarpeeksi hyvä.

Minä satun tuntemaan enemmän kuin yhden henkilön, joista sen näkee, kuinka sanat oikeasti kahlitsevat. Surullisinta siinä on ehkä se, ettei sanojen tarvitse edes tulla kenenkään muun suusta. Jo sellainen käytös toisilta, joka saa ihmisen pitämään itseään huonompana, saa mielen kotiutumaan siihen ajatukseen. Ja sellainen ajatus, joka on tavallaan lähtenyt ihmiseltä itseltään, on kamalan vaikea kitkeä pois.

En tiedä puhutaanko aiheesta tarpeeksi esim. koulussa tai mediassa, vai ei. Kiusaaminen ainakin otetaan mm. koulumaailmassa säännöllisesti esille, mikä on ehdottoman hyvä asia. Välillä asioiden jankkaamisella on tosin juuri negatiivinen vaikutus. Joka tapauksessa minusta olisi hienoa, jos ihmiset saataisiin jossain vaiheessa oikeasti tajuamaan, että jokaisessa on jotain hyvää. Niiden hyvien puolien esille nostamista voisi korostaa. Mitä jos jokainen koettaisikin päivän aikana kertoa ainakin yhdelle ihmiselle, mikä tässä on hienoa, upeaa, kaunista ja pitää ne negatiiviset mölyt mahassaan? Parempi olisi tietenkin sanoa oikeasti jotain sellaista, mitä tarkoittaa.

Asiaa hieman sivuten, Jani Kaaron kolumni Koeta olla vähän kiltimpi osuu kyllä asian ytimeen. En epäile yhtään, etteikö kiltteys olisi ihmislajin toinen luonto, joten jos nyt koetettaisiin näyttää sitä edes pienillä teoilla? Hymy tuntemattomalle ja kaunis sana ystävälle, niillä sitä maailmaa parannetaan, jos jollain.

Nörtähtävää näpertely- ja sisustelufiilistä

Kevät oikeasti tuntuu olevan sitä aikaa, kun saa hyvän päähänpiston toisensa jälkeen ja mistään ei oikein malttaisi pitää tarpeeksi kauaa kiinni. Tämän illan satunaisesta blogiselailusta jäi käteen vain suunnaton halu tuunata sohvatyynyt joksikin yhtä suloiseksi kuin mymimin floppy disk.

Haluaisin vain näpertää ja väkertää, pitänee kaiketi hakea ompelukone "hoitopaikasta" ja käydä vähän kangaskaupoilla. Ehkä sitten viimein saisin (kolmen vuoden jälkeen) ostettua uudet verhotkin. Ehkä. Tai ainakin kankaat, jotka ehkä seuraavan kolmen vuoden aikana pääsisivät ikkunoihin asti?

Tuon söpöisen kosketinpenaalin olen tehnyt itse, joskus pari vuotta sitten, kun vietin aikaani kouluavustajana ja yläluokkalaisten käsityötunneilta jäi hirveä kasa pienehköjä fleecepaloja. Kokoa on 19 x 11 cm. Jotain tuon tyylistä olisi niin vallan mukavaa päästä näpertelemään, mutta kun ei koskaan saa aikaiseksi hankkia tarvikkeita.

Lainasin.

Tällaisia voisin myös väkerrellä (miksei myös penaalimuotoon), onhan NES kuitenkin ensimmäinen konsoli, jolla olen ikinä pelannut. Ja vieläkin löytyy mummolasta toimiva yksilö - voi sitä nostalgian määrää.

Tämänkin.

Nämäkin kaverit näyttäisivät tämän asunnon sohvalla ihan hauskoilta. Meillä tosin on neljä koristetyynyä, joten tarvitsisi keksiä viimeiselle jotain yhtä kivaa. Ehkä Esc?

Maanantaiaamu, indeed

Tänään oli taas lievästi katastrofin ainekset ilmassa, kun neljän jälkeen suuntasin töihin. Olin jo ehtinyt polttaa sormeni paahtimessa ja lähdin vähän myöhässä. Kohdehan oli sellainen, ettei sinne sisälle saanut mennä, ellei siellä jo jotakuta ollut, kun ei hälyttimien koodeja ollut annettu meille ollenkaan. No, petolliset nuo ajastetut valaisimet, katsoin sitten ikkunasta, että juu, valothan siellä on päällä ja painelin sisälle. Voi varmaan arvata, ettei siellä sitten ketään ollut?

Siinä sitten seisoskelin pihalla syyllisen näköisenä, mutta kiltisti, ja odotin, että joku ilmaantuisi pelipaikalle. Aikani odoteltuani sainkin sitten sellaisen söppänän vartijapojun seurakseni, joka sattui samalla olemaan vanha luokkakaveri ja entinen ihastuskin, hemmetti soikoon. Kyllä aikana nöyränä pahoittelin, että toinen joutui takiani nousemaan ennen viittä ja piskuinen tuli persauksen alla ajamaan paikalle. Noh, naureskeluksi ja kuulumisten vaihtamiseksi se sitten meni. Oli jokseenkin helpottava fiilis, että ensimmäistä kertaa, kun sain vartijan paikalle, se sattui olemaan vanha tuttu. Siinä sitten ihmeteltiin leppoisan höpinän ja muutaman kirosanan merkeissä.

Puoli tuntia siinä palloiltiin etsimässä puhelinnumeroa, johon soittaa, kun paikalle viimein saapui se henkilö, jonka olisi pitänyt olla paikalla tuntia aikaisemmin. Naisraukka oli muutenkin panikoitunut, kun oli mennyt nukkumaan pommiin, eikä vartijan asuun sonnustautuneen nuorukaisen näkeminen ensimmäiseksi ilmeisemminkään lieventänyt tätä hätäännystä. Tilanteen loppuunselvitys sujui nopeasti ja pääsin aloittelemaan hommiani, tosin vasta silloin, kun minun olisi pitänyt jo melkein olla valmis. Ei se mitään! Kenenkään aikataulu ei mennyt sen enempää sekaisin ja tilanne huvitti minua jo siinä vaiheessa. Osittain varmaan siksi, että vartijakaveri otti tilanteen niin rennosti ja huiski vaan kädellään, että näitähän nyt sattuu itse kullekin.

Mutta täytyy kyllä myöntää, vaikka tilanne meni ohi ilman suurempaa ärtymystä kenenkään suunnalta, vähän jännittää, kun pitää seuraavan kerran kyseiseen kohteeseen mennä. Olisikohan siellä vaikka joku aikaisin ensi kerralla?

Fiilisten kertailua

Viime päivinä on jotenkin ollut aivan pöhnö olo. Värjäsin hiukseni ennen vappua ja vietin vapun Turussa kavereiden kanssa. Tuli sitten kokeiltua vähän markkina-arvoakin, kun kävin kivan flirtisti höpisemässä (sievoisessa nousussa) jonkun satunnaisen mieshenkilön kanssa, jolla oli ylioppilaslakissaan aivan ihmeellinen oranssi raita. Ja kämpälle palauduttuani kitisin miesystävälle (sopivassa laskussa), etten todellakaan ole menossa suihkuun enää tänään ja melkein nukahdin säkkituoliini. Siinä vappu tiivistettynä. Kaikin puolin oli hauskaa, hauskempaa kuin osasin tai uskalsin odottaa.

Turun-reissu jätti muuten jälkeensä taas sen sekavan tunteen, etten tiedä, haluanko oikeasti olla parisuhteessa vai en. Viime päivät on kuitenkin mennyt miehen kanssa niin hyvin, että ihan hävettää miettiä, että voisin elää eri tavalla. Ettei minun tarvitsisi tyytyä siihen, mitä on, vaan voisin pyrkiä parempaan. Suurin kysymys kuitenkin lienee se, onko tilanteessan ioikeasti mitään "tyytymistä" ja mitä se "parempi" sitten muka olisi olevinaan? Yksinäisiä iltoja ja ahdistusta?

Mutta jotain hyvääkin. Siirsin satuilutiedostoja miniläppäriltä pöytäkoneelleni ja jäin lukemaan niitä. Nyt löysin taas sen kauan kadoksissa olleen kipinän kirjoittamiseen. Tein itselleni myös tarinointiblogin, johon olen ajastanut kasan vanhoja tekstejä ilmaantumaan viikon välein. Halusin koota vanhat tekstit itselleni johonkin yhteen paikkaan, missä ihmisten on helppoa kommentoida niitä halutessaan. Luulenpa käyttäväni tänään vähän aikaa sen kanssa, että laitan sinne vielä nuo "uudet" vanhat tekstit, joita löysin miniläppärini syövereistä.