Ystäväpiirini on pieni. Sitä tuntuu myös pienentävän se seikka, että puolet ystävistäni asuvat niin kaukana, etten näe heitä kuin kerran tai kaksi vuodessa. Tässä siis luultavasti osasyy siihen, jos jossain vaiheessa satun valittamaan olevani yksinäinen.
Minun ystäväni tuntuvat jakautuvan eri tarkoituksiin, jos näin brutaalisti ilmaistaan. On se, jonka kanssa puhutaan pojista, tunteista, olotiloista ja niin edelleen, sitten on se, jonka kanssa keskustellaan harrastuksista ja mielenkiinnon kohteista, se jonka kanssa vietetään aikaa ja unohdetaan murheet ja niin edelleen. Minulla ei ole todellista yhtä ystävää, jolle kerron kaiken kaikesta. Osittain tämän takia olen vakaasti sitä mieltä, ettei kukaan tunne toista täysin.
Jokaisella ystävällä on myös tarina, miten meistä tuli ystäviä. Minun ystäväni ovat aika sekalainen kirjo, enkä oikein tiedä, voiko heitä edes istuttaa saman pöydän ääreen ilman kiusallisia hetkiä. Joka tapauksessa yksi pitkäaikaisimmista ystävyyssuhteistani on alkanut ei nyt ehkä suoranaisella vihalla, mutta inholla, ärsyyntymisellä ja sen sellaisilla negatiivisilla tunteilla. Enkä oikein itse tiedä vieläkään, miten meistä loppupeleissä tuli lähes erottamattomat.
Minä kutsun tällaista tavalliseksi ystävyydeksi, siis sitä, että tutustutaan, mahdollisesti riidellään, vietetään aikaa kasvokkain ja kasvetaan ystäviksi. Toinen tavallisen ystävyyden alku (eikä sanaa tavallinen saa missään nimessä väheksyä, sillä se ei todellakaan vähennä ystävieni arvoa) oli myöskin ehkei aivan niin lämmin. Jälkeenpäin rakas ystäväni nimittäin paljasti, että aluksi hän oli vihannut minua ajatuksella "nyt se vie MUN kaverit". Ja jotenkin minusta tuntuu, että nämä ystävyydet ovat kestävimpiä. Ehkä siksi, että kovista pakkasista lämpimään on pidempi matka kuin nollakelistä.
Sain eilen illalla viestin, joka pisti minut ajattelemaan ystäviä ylipäätään. Se oli pitkä ja täynnä henkilökohtaisia asioita, mutta en malta olla lainaamatta ensimmäistä virkettä. "Sä olet kyllä oikeasti yksi parhaista asioista, joita mulle on koskaan tapahtunut." Tämä viestin lähettäjä on ehdottomasti yksi parhaimpia ystäviäni, mutta myös jotain aivan muuta. Meidän tarinammekin on siltä osin ihmeellinen, että aivan alkua ei muista kumpikaan. Jossain vaiheessa vain havahduimme siihen todellisuuteen, että olimme jutelleet päivittäin noin neljän vuoden ajan netin välityksellä. Emme olleet kertaakaan nähneet kasvokkain, mutta silti tässä vuosia allekirjoittanutta nuoremmassa neitokaisessa oli jotain, mitä en ollut löytänyt muista ystävistäni. Hän on minulle kuin sisko, hyvin läheinen sellainen.
Olen aikaa sitten mennyt vuosissa sekaisin, mutta joka tapauksessa sen jälkeen kun myönsimme tämän tunteen toisillemme - sillä minun suureksi riemukseni ja hämmästyksekseni se oli molemminpuoleista - ystävyytemme tuntui lähenevän entisestään. Vaikka välissämme on kilometrejä aivan liikaa, saatan tuntea vahvan siteen, joka pitää meidät yhteydessä toisiimme. Tällä kappaleella on (ainakin allekirjoittaneen mielestä) oma osuutensa tässä ystävyydessä, joten haluan jakaa sen meidän tarinamme lisäksi.
Viisas semisiskoni totesi eilen viestissään, kuinka näitä tunteita myöntää aivan liian harvoin. Ja olen täysin samaa mieltä. Tämän vuoksi haluan koko maailman tietävän, kuinka tärkeitä ystäväni minulle ovat, kiittää heistä jokaista ja toivoa, että nämä siteet eivät katkea koskaan. Moni niistä on kovalla koetuksella etäisyyksien takia, mutta teen parhaani pitääkseni ne eheinä.
Loppuun voisin tiivistää vielä pohdintojani toisen tuntemisesta. Mielestäni se on hassua, että ihmiset näkevät itsensä ja toisensa eri tavalla. Kuten on sekin, että eri ihmisten seurassa sitä käyttäytyy aivan eri tavalla. Minä olen miellyttämisen haluinen persoona, koetan kaikin tavoin olla mieliksi ystävillleni ja välttää turhat riidat. Samalla olen myös todella lyhytpinnainen. Jos jokin asia oikeasti ärsyttää minua tarpeeksi kauan, saatan sanoa tilanteeseen nähden ehkä jopa hieman liian kärkkäästi. Olen esiintymiskammoinen ja sekoilen sanoissani, häpeän omia kömmähdyksiäni ja koen vetäytyväni herkästi kuoreeni. Silti ihmiset sanovat minua rohkeaksi, sanavalmiiksi, itsevarmaksi ja itsenäiseksi. Enkä koe olevani mitään näistä, en missäään asiassa, millään asteella. Minut on helppoa tiivistää sanaan lapsellinen, sillä sitä minä todella olen. Joka asiassa.
Jos näkee toisen aivan eri tavalla kuin toinen itsensä, kumpi silloin on hakoteillä? Olen vakaasti sitä mieltä, että vaikka ihmisen tuntee vuosia, näkee tämän päivittäin ja tuntee tämän rutiinit kuin omat, tyhjät taskunsa, tässä on silti paljon niitä asioita, joita toiselle ei näytetä. Olen melko varma siitä, ettei ihminen aina tunne itsekään itseään täydellisesti, joten voin täydellä varmuudella sanoa, ettei kukaan voi tuntea toista täydellisesti. Aina on jokin piirre, joka yllättää, joka on pysynyt piilossa kaikki ne vuodet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti