Se osaa välillä olla rasittavaa, että itse käy töissä tai koulussa ja toinen vain aina on kotona. Päivästä toiseen mies jää nukkumaan kun nousen ja on kotona kun tulen. Siihen tottuu, mutta välillä se ärsyttää aivan suunnattomasti.
Eilen olin väsynyt ja sen verran kypsää kauraa, että kun ensimmäiseksi kotiin tultuani kuulin siitä, etten ollut tiskannut, mieleni teki huutaa niin lujaa kuin flunssaisella kurkullani pystyn: "Ole kiltti, ja painu helvettiin." En huutanut, en tarkkaan ottaen sanonut mitään, riisuin ulkovaatteeni ja halasin miestäni niin kuin aina tavallisestikin teen. Annoin lyhyen valitusvirren vain pyyhkäistä mieleni lävitse ja olin kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Tekoni - tai paremminkin tekemättömyyteni - kostautui, kun mies pääsi sivaltamaan sanaisella säilällään. "Ei sillä kuitenkaan ole mitään väliä, mitä mä pyydän tai sanon." Valehtelematta välillä mietin, kumpi tässä suhteessa on se nainen. (Pidemmällä pohtimisella tosin pääsen aina siihen tulokseen, että kai se loppujen lopuksi olen minä.) Joka tapauksessa me emme riidelleet.
Eilinen oli juuri niitä päiviä, kun tekee mieli sanoa toiselle aivan suoraan ja kaunistelematta: "Voisitko kadota silmistäni hetkeksi, että saan vain olla ja rauhoittua?" Mutta ei sellaisia asioita vain voi sanoa ihmiselle, jota rakastaa, eihän? Ainakaan minä en voi. Tiedän nimittäin, että vaikka tunne on minulle liian tuttu, loukkaantuisin itse vastaavista sanoista. Joten en sano niin myöskään avomiehelleni.
Tämä päivä on ollut aivan erilainen. Toki olin aivan tautisen väsynyt kun pääsin kynnyksen yli, mutta suureksi hämmästyksekseni mies oli siivonnut. Lattia on nyt imuroitu, keittiön pöytä tyhjä, pyyhitty ja pöytäliina on kauniisti levitetty. Mies on myös siirtänyt tietokoneeni sille varattuun nurkkaan. Toki asunnon joissain osissa on havaittavissa lievää kaaoksen alkua, mutta se johtuu siitä yksinkertaisesta asiasta, että minäkin asun täällä.
Joka tapauksessa eilisissä tunnelmissa mieleeni tuli elokuva Sinkkuelämää 2, jossa Kiho ehdotti Carrielle parin päivän vapaata viikossa avioliittoon. Toisaalta ymmärrän täysin ajatuksen pakopaikasta, johon pääsisi aina kun tuntuu siltä. Sitten taas toisaalta ymmärrän myös sen, että Carrie suivaantui tästä ajatuksesta. Pari päivää viikossa on minunkin mielestäni liikaa, mutta silloin tällöin satunnaisesti kun pääsisi hetkeksi ottamaan etäisyyttä tästä yhdessä elämisestä. Välillä tuntuu, että se tekisi enemmän kuin hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti