Mietin tässä, että minkä takia minä edes bloggailen. En kuitenkaan ole ihminen, joka selittäisi päivien tapahtumia - ehkä siksi, ettei päivissäni yleensä tapahdu mitään maininnan arvoista. Sen sijaan koetan löytää yhdelle päivälle aina selkeän aiheen ja pitää siitä sopivan löyhästi kiinni merkinnän loppuun asti. Toisin sanoen blogi on minulle paikka, johon voin kirjata kaikki minua arkarruttavat asiat.
Tämän päivän aihe sai alkunsa siitä, että kuulin radiosta kappaleen One of us. Alunperinhän tämä kaunis kappale on Joan Osbornen esittämä, mutta muistaakseni radiosta soitettiin Gleen versio. Tulkinnasta riippumatta kappale on mielestäni hieno. Se nostaa osan elämän perimmäisistä kysymyksistä esiin.
En ole millään mittapuulla uskonnollinen ihminen, mutta pyrin kunnioittamaan jokaista, joka uskoo johonkin. Itsekin haluaisin ja ehkä jollain tasolla uskonkin johonkin ylempään voimaan. Se ei kuitenkaan ole kristinuskon kaikkivoipa jumala, eikä yksi niistä monesta jumalasta ja hengestä, jotka kuuluvat Suomen muinaisuskoon. Haluaisin uskoa ajatukseen, että joku tuolla turvaa selustamme, vaikka me heitämme elämämme harakoille. Että olisi joku tai jokin, joka ei antaisi meidän kuolla ja vaipua unholaan.
En kuitenkaan täydellä sydämellä voi sanoa uskovani. Lähimpänä uskoa olin rippileirillä, enkä silloinkaan voi sanoa uskoneeni. Silloin olin vain sinisilmäisempi ja ehkä toiveikkaampikin. Nyt, vuosia myöhemmin, luonnehdin itseäni lähinnä vahvasti agnostiseksi. Vältän nykyään suuria ääri-ilmaisuja, sillä niistä ei ole koitunut mitään hyvää. Ja jokainen ihminen tippuu yleensä välimaastoon, oli asia mikä tahansa. Todella harva on oikeasti todellinen ääripään edustaja.
En tosiaan kuulu niinkään ääripäähän, että olisin eronnut kirkosta - edes YLEn kohua herättänyt homoilta ei saanut minua eroamaan. Osittain ehkä siksi, että olen jollain asteella perinteitä kunnioittava ja ajatus kirkkohäistä nyt vain on niin perinteinen, etten halua luopua siitä. Ja olen myös vahvasti sitä mieltä, että lapseni pitää saada kaste ja kokea rippikoulu. Sen jälkeen hän saa erota kirkosta, jos hän oikeasti haluaa. Jos minun lapseni löytää lohtunsa kirkosta, olkoon se niin, minä itse en ainakaan toistaiseksi ole saanut kristinuskosta käytännössä mitään. Silti on hienoa, kun joku uskoo ja jos se nyt vain sattuu olemaan minun jälkikasvuni, haluan suoda hänelle sen mahdollisuuden.
Pohdiskellessani kirkkoa ja uskoa, mieleeni tulee väkisinkin Apulannan Jumala. Tunnelma eroaa hieman edellisestä kipaleesta, mutta toisaalta tästäkin on havaittavissa pientä kaipausta suuremman voiman läsnäoloon. Tämä on itseasiassa syyttävämpi ja samalla myös kaipaavampi. Ymmärrän katkerat ajatukset, vaikken niihin yhdykään. Kuinka hienoa se olisikaan, jos oikeasti olisi olemassa joku, jonka vastuulla me kaikki loppupeleissä olisimme. En kuitenkaan usko siihen. En tiedä mihin uskon.
Tänään minulla on sellainen olo, etten usko mihinkään, mutten myöskään kiistä minkään olemassaoloa. Välillä on päiviä, jolloin tämä aihe on jotenkin liian suuri pala purtavaksi, ja turhaudun ja ahdistun pohtiessani näin suurta kysymystä. Tänään olen vain turta ja väsynyt. Tunnen eräänlaista rauhallista varmuutta siitä, etten kuitenkaan osaa vastata. Henkinen ja fyysinen väsymys on joskus ihan hyvä yhdistelmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti